op. 1

op. 1

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Mikrohistoriaa ja vähän nostalgiaa - kuinka minusta alkoi tulla 50 v.


Yritä olla nauramatta”, kuiskasi Matti. Matti Pohjolan oli määrä soittaa toisen sellon stemmaa ja minun kolmatta. Olimme Kulttuuritalon lavalla Helsingissä ja alkamassa oli Avantin esitys. Tapahtuman järjesti ”PAND – taiteilijat rauhan puolesta”, ja solidaarisuutemme kohteena oli sorrettu kansa Etelä-Afrikassa. Meitä ennen oli esiintynyt Tuomari Nurmio ja takahuoneessa oli ainakin Yö-yhtye ja Sielun veljet odottamassa omaa vuoroaan.
En minä tuolloin PANDista mitään ymmärtänyt, enkä ollut rock-scenestä niin perillä, että olisin tiennyt kuka on Ismo Alanko. Minun maailmani käpertyi sillä hetkellä Eero Hämeenniemen Efisaes-teoksen sellostemman ympärille, ja ymmärsin lähinnä sen, että nyt ei passaa munata. Silloin Matti siis kehotti olemaan nauramatta.

Elimme loppuvuotta 1985, joka oli ollut tapahtumarikas. Olin valmistunut ylioppilaaksi keväällä Sibelius-lukiosta, mutta se oli omasta mielestäni sivuseikka. Heti kirjoitusten jälkeen olimme viettäneet viikon Ritarihuoneella juhlimassa Johann Sebastian Bachin syntymän 300-vuotisjuhlaa soittamalla kuusi hänen musiikilleen omistettua konserttia. Yhtye ei ollut Avanti vaan Helsingin Kamarijouset, jonka oli perustanut joukko seniori-ikäisiä Helsingin Juniorjousien jäseniä. Erik Söderblom oli orkesterimme taiteellinen johtaja, ja hänen apunaan ohjelman suunnittelussa olivat olleet John Storgårds ja Sirkka-Liisa Kaakinen.
Emme kyenneet ennalta aavistamaan millainen menestys tapahtumasta tuli! Yleisöä oli tungokseksi asti, aplodit raikuivat ja arvostelut ylistivät. ”Nuoret muusikot uudistivat tavan soittaa barokkia!” ”Konserttimusiikin Dingo-ilmiö.”
Me teimme sen! Me soitimme, me järjestimme, me nukuimme cembalopusseissa harjoitusten ja konserttien välillä, ja me juhlimme monta päivää ja yötä, kun tapahtuma vihdoin oli ohi.

Keväämmällä pieni joukko lähti jatkamaan barokin syventäviä opintoja. Järjestimme leirin Tammisaaressa Aminoffin Petran siskon talossa. Sinne tuotiin cembalo ja ruuanlaitossa suosittiin kasviksia. Yhtenä iltana saunassa Jontte paljasti, että hän osaa jo Sibeliuksen sinfoniat ulkoa, ja aikoo opetella ne johtamaan. Ajattelin itsekseni, että: ”Jopas jopas. Yritetään, Jontte, huomenna nyt ensin selvitä Zelenkan triosonaatista.”
Tammisaaren leiriin tuli minulle pieni katkos, koska muistin viime hetkellä, että olin ilmoittautunut Sibelius-Akatemian pääsykokeisiin. Lähdin aamutuimaan lättähatulla kohti Helsinkiä, ja junassa avasin sellokoteloni virittääkseni selloni ylös matalasta barokkivirityksestä. Taisin siinä junan tuolilla istuen ottaa vibratoon tuntumaa soittamalla pari tahtia Saint-Saënsin konserttoa.

Kesä meni musiikkileireineen ja seurustelusuhdekin alkoi. Syksyllä tuli vastaan opiskelijaelämään sopeutuminen, mikä sujui aika hyvin. Harjoitteluun yritin panostaa.

Huilisti Olli Pohjola, Matin veli, oli yleensä aina paikalla, kun jotain merkittävää musiikissa tapahtui. Osaksi se johtui siitä, että hän oli usein järjestämässä sitä tapahtumaa. Olin tutustunut Olliin, kun hän oli paikalla seuraamassa Bach-viikkoamme, mutta syksyllä näin häntä entistä useammin. Harmitti vain, että hänen toimintansa Avantissa oli uhka meidän Kamarijousillemme. Avanti vei meiltä parhaat soittajat. Jonttekin oli jo käynyt siellä keikalla. Jengipetturi – ajattelin.

Lähdimme käymään Kuopion viulukilpailun finaalissa. Meitä oli autossa kolme sellistiä ja Olli. Autoradio soitti Eppu Normaalin "Rupisia riimejä".
Yhdellä meistä oli ajokortti, ja hän ajoi meidät paluumatkalla Mäntsälän kohdalla ojaan.
Menomatkalla olin kuitenkin ehtinyt tunnustaa, että en ymmärrä nykymusiikista yhtään mitään. Olli vastasi jotain arvoituksellista. Siitä alkoi minun matkani uuteen musiikkiin.

Kun soitan, en sodi. Musiikillinen maailmanparannustapahtuma

Avantin logo komeili julisteessa ja Helsingin Kamarijouset mainittiin pienellä präntillä yhden konsertin kohdalla. Se vähän jurppi, mutta ohjelmassa saimme esiintyä omalla nimellämme Bartókin teoksessa Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle. Jukka-Pekka Saraste johti. Minusta tuli jo melkein avantilainen, koska sain soittaa viidettä selloa Richard Straussin Metamorfooseissa.

Tuosta marraskuisesta tapahtumasta ei kauaa ollut kulunut, kun Olli koputti varaamani harjoitushuoneen oveen Pohjoisella-Rautatiekadulla. ”Haluaisitko tulla soittamaan kolmatta selloa Eeron piisiin?” Taisin vastata kysymällä: ”Onko siinä hankala stemma?” Lähdin Ollin perässä toiseen koppiin, jossa hänen huilunsa oli pianon päällä. ”Zauber aber nicht sauber!”, sanoi Olli ja nauroi räkättäen, kun näki minun tuijottavan hänen harmaankirjavaksi hapettunutta soitintaan. Sitten sain nähdäkseni stemman, joka oli täynnä tahtilajien vaihdoksia, mutta muuten se vaikutti olevan ihan suorituskykyni rajoissa. Suostuin.

Siinä siis istuimme Kultsan lavalla kaikki kaksitoista jousisoittajaa ja pianisti. Odotin Ollin lyövän esityksen käyntiin, mutta hän puuhasi jotain telinerivistön kanssa ja huilukin hänellä oli kainalossa. Silloin Matti kääntyi minun puoleeni kuiskaamaan. Saman tien Olli aloitti hirveän puhkinan ja ähkinän. Huilu vinkui ja vihelsi. Läpät kolisivat ja mies heilui kuin kohtauksen saaneena.

Esityksemme alkoikin Ollin esityksellä Esa-Pekka Salosen YTAsta.
Yllätyin (eikä se ollut viimeinen kerta), mutta en nauranut.
Säveltäjään tutustuin seuraavana kesänä ensimmäisellä Suvisoitto-festivaalilla.

Jukka Rautasalo
s. 30.6.1966

Merkkipäivääni juhlin Avantin Suvisoitto-festivaalilla Porvoossa torstaina 30.6. klo 13 konsertin merkeissä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Matkailu avartaa musiikkia


Radion Sinfoniaorkesterin festivaali "The Grand Tour"
13.5.-15.5.2016 Musiikkitalossa

Matkailu avartaa - sanotaan. Toiset haluavat kokea Pukhetin hiekkarannat ja toiset Jäämeren karun kauneuden Kirkkoniemessa. Meitä on moneksi...

Kiertueilla parhaita tapoja tutustua paikalliseen kulttuuriin on ruoka. Ruumista pitää aina ravita, vaikka kiire olisi hurja. Valitsemalla ruuaksi parasta, mitä paikkakunnalla on tarjota, saa välttämättömien kalorien lisäksi myös annoksen paikallista kulttuuria.

Kielten osaaminen lisää matkailun tuomaa nautintoa. Paikallinen väestö on aina otettu, jos matkaaja on nähnyt vaivaa puhuakseen heidän kanssaan. Jos kommunikaatio puuttuu, on paikallinen kulttuuri kuin näyteikkunassa. Fyysinen etäisyys on pieni, mutta välissä on ylittämätön muuri - tai se kuvainnollinen lasi-ikkuna.

Opiskelu on suurenmoinen tapa tutustua paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin. Nuoret ovat paitsi vapaita matkustamaan myös avoimia ja ennakkoluulottomia ottamaan vastaan ulkomaisia opiskelijatovereita. Usein nuoria yhdistävät myös samat kiinnostuksen kohteet kulttuuritaustasta ja kotimaasta riippumatta. Eksoottisesta kulttuurista saapuvaan ikätoveriin saattaa ystävystyä hyvinkin läheisesti.

Ulkomailla opiskelu ei ole vain nykyajan ilmiö. Bolognaan Italiassa syntyi uuden ajan ensimmäinen yliopisto vuonna 1088, ja aivan alusta alkaen sinne saapui opiskelijoita eri puolilta Eurooppaa. Heistä monilla on ollut merkittävä vaikutus tapahtumiin historian käännekohdissa.

Yläluokkaiset pojat eivät yliopistoa tarvinneet. Heidän kasvatuksestaan ja opetuksestaan vastasi henkilökohtainen opettaja, joka tarvittaessa lähti ulkomaille oppilaansa mukana. Monessa tapauksessa useammaksi vuodeksi kerrallaan. Opintomatkan kohteita olivat eritoten nykyisen Italian alueen silloiset ruhtinaskunnat, ja erityisesti "La Serenissima" - Venetsia. Matka oli pojan elämässä suuri tapahtuma: "Grand Tour"

Monien opiskeltavien aineiden joukossa oli myös musiikki. Sekä yliopiston aineena "musica" että käytännön musisointina "musicus". Ja kuinka kätevää olikaan, että myös vapaa-aikaa vietettiin musiikin parissa oopperassa! Siellä saattoi tavata kaikki: prinssit ja prinsessat,  huijarit, kurtisaanit, diplomaatit, kauppiaat, taidemaalarit ja itse muusikot, jotka saattoivat hekin olla opintomatkalla kaukana kotoa. Kiehtovaa!

Elämän suuri kiertue alkaa syntymässä ja loppuu kuollessa. Sen kuluessa olisi onnellista oppia ainakin yksi asia: eläminen. Olosuhteet eivät ole kaikille suotuisat, eivätkä kaikki kuole onnellisina.

Pörssin määrittämä arvo musiikille on mitätön, mutta toisaalta rahan merkitys elämälle on loppujen lopuksi mitätön. Tärkeitä elämälle ovat ihmiset, ja heille musiikki on henkisen hyvinvoinnin lähde.
Eri kulttuurien tuottama musiikki saavuttaa erilaisia ymmärryksen tasoja. Mitä useampiin tutustuu sitä laajempana avautuu maailma. Sisäinen ja ulkoinen.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Nikolaus Harnoncourt: "Puhuva musiikki"


►YLE Areenassa: Jukka Rautasalo ja Outi Paananen puhuvat Harnoncourtin musiikillisesta perinnöstä Radion Sinfoniaorkesterin konsertin väliajalla 29.4.2016


Nikolaus Harnoncourtin (6.12.1929-5.3.2016) esseekokoelma "Puhuva musiikki", jonka Hannu Taanila on suomentanut, oli ensimmäinen vanhan musiikin esittämiskäytäntöjä käsittelevä kirja, jonka luin. Siinä kerrotaan paljon sellaista, mitä en tuolloin ymmärtänyt. Enhän ollut edes kuullut kaikkea sitä musiikkia, jota kirja käsittelee. Nykyään, sen sijaan, löydän kirjasta myös asioita, joista en ole aivan samaa mieltä.

Tämä ei suinkaan vähennä kirjan merkitystä mielessäni. Nytkin kirjaa selaillessani hämmästelen, kuinka tarkkoja ja kirjoitusajankohtanaan vallankumouksellisia hänen ajatuksensa ovat. Yksin hän ei ajatuksiaan liene kypsytellyt, vaan niitä on varmasti hiottu yhteistyössä muiden samaa tietä kulkeneiden visionäärien kanssa.
Harnoncourtin saapuessa Wieniin opiskelemaan 1948 oli siellä jo vanhan musiikin pioneereja, kuten urkuri Joseph Mertin, joka opasti nuoremman polven muusikoista koostuvia yhtyeitä. Gambansoittoa pidettiin amatöörien ja toistaitoisten ammattilaisten puuhasteluna, mutta tästä leimasta lannistumatta pieni joukko nuoria muusikoita kokoontui säännöllisesti gambismin merkeissä. Mertinin johdolla he asettivat itselleen kunnianhimoisia musiikillisia päämääriä. Tämän intohimon suorana seurauksena syntyi legendaarinen Concentus Musicus Wien -yhtye, sekä Harnoncourtin ja viulisti/gambisti Alice Hoffelnerin avioliitto.

Musiikkielämän valtavirta, jonka marginaalissa Harnoncourt ja muutama muu aikanaan toimi, suhtautui vanhaan musiikkiin joko välinpitämättömästi, vähätellen tai ymmärsi sen väärin. Näin voi historian valossa nyt todeta. Toisaalta pidettiin arvokkaana sitä, että Bach tai Händel saatettiin esitellä kulttuuriamme edustavina neroina. Toisaalta taas heidän musiikkinsa esittäminen konserteissa oli lähinnä kuriositeetti. Vanha musiikki ei ollut erityisen nautittavaa eikä se saanut sitä ollakaan.
Suhde aistillisuuteen musiikissa oli sotien jälkeen ongelmallinen, koska natsit olivat käyttäneet Richard Wagnerin ja Richard Straussin tunteita kiihottavaa musiikkia propagandansa välineenä. Arvostetuimmaksi nousi tämän johdosta ns. absoluuttinen musiikki. Se rajoitti musiikillista ilmaisua. Pyrittiin kauniin pinnan luomiseen ja arkkitehtooniseen jyhkeyteen. Musiikin piti olla tunnetasolla etäistä ja epämääräisen ylevää, mutta myös vaikeatajuista ja raskassoutuista eikä vähäisimmässäkään määrin viihdyttävää. Viihdemusiikki oli paitsi syntistä myös älyllisesti ja moraalisesti rappiollista, ja siksi se eristettiin pakonomaisesti konserttisalien ulkopuolelle. Mikään sisäpuolella ei saanut sitä muistuttaa. Barokin arkaaiseksi mielletty musiikki kaikkein vähiten.

"Puhuva musiikki" on ristiretkellä musiikillisen ymmärryksen puolesta. Harnoncourt ei hyväksy sitä näkemystä, että musiikkia voi ainoastaan tuntea ja kokea, ja että ymmärrys on musiikilliselle intuitiolle turmiollista. Päinvastoin. Lähestymällä kaikkia musiikkityylejä niiden erityislaadun ymmärtäen, on mahdollista kokea musiikki paitsi omasta ajallisesta ja kulttuurisesta viitekehyksestä käsin, myös musiikin omasta kulttuurisesta viitekehyksestä käsin. Tämä avaa mahdollisuuden valtavalle määrälle uudenlaisia musiikillisia kokemuksia. Kaikki nämä eri viitekehykset ovat nimittäin tulosta inhimillisestä kokemuksesta ja siten myös inhimillisen kokemuksen avulla vastaanotettavissa.

"Puhuva musiikki" on toisaalta myös ristiretkellä musiikin aiheuttaman tunne-elämyksen, affektin, puolesta. Musiikki saa olla aistillista ja kiihottavaa! Vauhdikkaita ja kehoa keinuttavia tansseja, aistillisia melodioita, viettelevää huilunsoittoa, paholaismaista ja taianomaista viulismia, uskonnollista pyhyyttä. Myös viihdyttäminen kuuluu musiikin arvossa pidettäviin ominaisuuksiin. Toki tapettimaista pintaa, arkaaisuutta ja arkkitehtuuria unohtamatta.
Jopa vibrato, josta jotkut ovat tehneet musiikillisen dogmin, sisältyy puhuvan musiikkin ilmaisuun. Välillä vibrato parantaa ilmaisua ja toisinaan ei. Riippuu tilanteesta. Jompaan kumpaan ääripäähän jumiutuminen on merkki arvostelukyvyn ja mielikuvituksen puutteesta. (Huom. kaikki ne yleisön jäsenet, jotka ette ymmärrä, mitä muusikoiden kiistely vibratosta on, älkää vaivautuko! Riitelyn aihe on mitätön ja mittakaava naurettava.)

Kirja on toki ainoastaan lähtökohta Harnoncourtin mittavan työn ja musiikillisen perinnön arviointiin. Hänen vaikutuksensa musiikkielämän uudistajana on ensisijassa seurausta hänen työstään kapellimestarina.

Harnoncourtin ja hänen aatetoveriensa työn tuloksena on käsityksemme kaikkien aikakausien musiikin esittämisestä (ja kokemisesta) muuttunut. Väitän, että jopa oman aikamme musiikkia esitetään Harnoncourtin ansiosta vivahteikkaammin.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Viulun käyttöliittymä

Nykyajan nuoret ovat tottuneet ottamaan uudet asiat haltuun itse. Tietokoneet ja pelikonsolit ovat helppoja lähestyä. Ne eivät mene rikki taitamattomassa käytössä ja palkitsevat onnistumisella nopeasti. Käyttöliittymän suunnittelussa matala aloituskynnys on tavoitelluimpia ominaisuuksia.

Jos jousisoittimien keksiminen jostain syystä olisi ajankohtaista vasta nyt, jäisi suunnitelma todennäköisesti työpöydän laatikkoon.
Työterveyden asiantuntijat torppaisivat suunnittelun alkuunsa. Ergonomia on kelvoton: "Näkeehän sen jo maallikkokin, että hartiat jännittyvät, ja käsien staattiset kiertoliikkeet aiheuttavat vakavan rasitusvammariskin."
Markkinointiosasto toteaisi käyttöliittymän umpisurkeaksi: "Vuosien työ alkeita opetellessa, eikä vertaisoppiminen ole mahdollista." Ei skeittausta harrastava nuoriso halua oppia asioita vanhempiensa ikätovereilta. Sehän muistuttaa koulua!

Konsolipeleissä voi vaikeustason valita itse. Kaikkien tavoite ei ole Counter Strike -kilpajoukkueeseen pääsy, mutta silti tyydyttävän pelikokemuksen voi saada samasta pelistä.
Tämäkin on viulunsoitossa vaikeaa. Aloittelevan viulistin tuottama ääni on minun mielestäni kuin vauvan jokellusta ja tunnen vaistomaisen tarpeen lausua kannustavia sanoja. Kaikki eivät koe samoin.

Klassisen musiikin ammattilaisena elän trendin mukaisesti ilmaistuna kuplassa.
Miten saisin iPhonella leikkivät lapset ja Playstationin ääressä varttuneet nuoret houkuteltua kuplani sisäpuolelle?
Kuinka saisin kuplan ulkopuolisen maailman ymmärtämään, kuinka arvokas ja sisällöltään rikas perintö meillä musiikissa on?

Miten saisin omat lapseni ymmärtämään, että monet elämässä arvokkaat asiat vaativat pitkäjänteistä, tavoitteellista työtä? Niissä palkintoa pitää malttaa odottaa ja turhautumisen jaksoja pitää jaksaa sietää.

Eikä huijauskoodeja ole netissä saatavilla.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Uusia Tuulia


Tässä olemme lähdössä 
Gamballa Karjalaan
Ilkka Heinonen, Louna Hosia, Anthony Marini, Jukka Rautasalo ja Matias Häkkinen

En musiikin alalla ylläty enää mistään. Se ei tarkoita, etten ajoittain joutuisi lapsellisen innostuksen valtaan. Toisin kuin Robert Kajanus (vai oliko se Jussi Jalas) väitti, uskon, että innostuminen ei ole rumaa.

Innostusta saavat minussa aikaan niin uudet tuttavuudet kuin kantaohjelmiston kestoklassikot. Ehkä huonomuistisuudestani on tässä hyötyä: luulen löytäväni asiat aina ensimmäistä kertaa! Aikamoinen elämys oli soittaa RSOn konsertissa viime keväänä Beethovenin ensimmäistä ja yhtäkkiä kohdata se teini-iän WAU, jonka koin Sibelius-lukion sinfoniaorkesterissa. Jotain tapahtui - en tiedä mitä tai miksi...

Kesän ajan olen ollut opiskelija. Älkää nyt luulko, että olisin taas kerran ruvennut harjoittelemaan David Popperin selloetydejä. (myönnän: sekin olisi ajankohtaista) Harmaita aivosolujani on työllistänyt 1582 painetun Piae Cantiones kokoelman häkellyttävä musiikki. Olen joutunut hämilleni fryygisen ja lyydisen kirkkosävellajin ilmaisuvoimasta, ja 20 sekuntia pitkä melodia sanoihin Parvulus nobis nascitur on nyt yksi suosikkikappaleistani!

Häpeän tunnustaa, että en ole aiemmin tutustunut kokoelmaan. Syy ei kuitenkaan ole yksin minun.

Klassisen musiikin esittäjät joutuvat kehittämään osaamistaan kapealla musiikin osa-alueella pärjätäkseen kiivaassa kilpailussa paikasta auringossa. Jollekin se on oma solistibrändi ja toiselle taas  paikka sinfoniaorkesterissa. Erikoistumiseen on vahva suositus, koska silloin voi keskittää aikansa ja energiansa päästäkseen niin lähelle absoluuttista huippulaatua kuin mahdollista. Sellistin aika menee kantarepertuaarin treenaamiseen. Energia ei oikein tahdo riittää moodien haltuunottoon.

diskanttigamba
Eero Haahti 2013
mallina Petrus Guarneri n.1660

Viime vuodenvaihteessa näin edessäpäin horisontissa tulossa monenlaisia projekteja. Piae cantiones -sovitukset jouhikolle ja gambayhtyeelle, kalevalainen runonlaulanta ja Olli Virtaperkon sarjan kantaesitys EIVÄT olleet näköpiirissä. Minut vietteli diskanttigamba, ja kevään lopulla olin taas kerran kiinnittänyt osan asunnostamme lainan pantiksi. Rakastuessahan käy niin, että mieli lähtee vaeltamaan, ja tekemisestä tulee irrationaalista ja arvaamatonta.

Niin...otsikkohan voisi tietysti olla tyhmä sanaleikki: fantastinen sopraano Tuuli Lindeberg on yksi niistä, jotka ovat uskaltautuneet kanssani tälle musiikilliselle matkalle.


P.S.
Käykääpä vilkaisemassa:

http://www.lillhannus.net/piae-cantiones/

Avanti! - "Gamballa Karjalaan" Porvoon Tuomiokirkossa 17.9.

Olli Virtaperkon kotisivu

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Sinfoniaorkesteri täydentyy gambasektiolla

Atsuko gives tenor a hug


Opiskeluaikana en paljoa perustanut työstä sinfoniaorkesterissa. Se oli yhtä kuin henkinen kuolema ja ammatillinen kadotus. Opettajani Sibelius-Akatemiassa eivät hekään kollegoistaan orkesterissa liiemmin hyvää puhuneet. Piti olla solisti ja professori, jotta otettiin todesta. Solistiksi kelpasi, jos esitti kuuluisia konserttoja ja klassisia sonaatteja.

Päädyin marginaaliin. Ensin Helsingin Juniorjousien kautta Helsingin Kamarijousiin, jota hallinnoimme nuoruuden innolla itse, ja sitten Avantiin. Helsingin Kamarijouset suuntasi monen jäsenensä kunnianhimon periodimusisointiin. Avanti taas tahollaan aikamme musiikkiin. Näistä ajattelin askarrella itselleni ammatin.

Huomasin olevani kiinnostunut kaikesta mihin olin päässyt osalliseksi – paitsi niistä soittotuntien konsertoista. Ajattelin tähdätä free lanceriksi ja toimia kaikenlaisen (klassisen konsertti)musiikin spesialistina. Lähdin opiskelemaan sellonsoittoa Itä-Berliiniin, ja koska tiesin kyllästyväni romantiikan konserttojen jauhamiseen, otin mukaan myös diskanttigamban. Gambansoiton olin saanut sivuaineeksi Sibelius-Akatemiassa, ja Spirit of Gambo -yhtyeen olimme kavereiden kanssa perustaneet pari vuotta aiemmin.

Periodimusisointi ja gambansoitto avasivat yllättäen ovia. Ei kuuluisuuteen tai maallisen mammonan haalimiseen, mutta samanmielisten seuraan kaikkialla minne menin. Ja tulihan niitä keikkojakin sittemmin.

Opintojen jälkeen (ja jo niiden aikana) otin tuntumaa arkeen suihkukoneaikakauden duunarina. Avantin ja muutaman ulkolaisen yhtyeen jäsenenä matkapäiviä tuli 90-luvulla parhaimmillaan yli 150 vuodessa. Eikä majoitus aina ollut Sheraton-hotellissa. Palkkaa maksettiin vain työpäivistä ja sairaslomaa ei tunnettu: kuumeisena lentokentälle, buranan voimalla konserttilavalle, jet lag -tokkurassa japanilaisella luotijunalla kohti tuntematonta jne. Mutta unohtumattomia hienoja hetkiä oli myös paljon.

Noiden vuosien aikana mietin usein: ”Entä kymmenen vuoden päästä?” Perhe? (Harvoilla niissä yhtyeissä oli kotiasiat kunnossa...) Voisin valita asuinpaikaksi Amsterdamin, Pariisin, Bremenin tai vaikkapa Berliinin, mutta haaveilisinko sitten kuitenkin aina muuttavani takaisin Suomeen. Loputon kiertue-elämä ei ollut minun juttuni, joten tulin maitojunalla kotiin.

Sain paikan Radion Sinfoniaorkesterista kolmekymppisenä vuonna 1996. Aluksi olin puoliviralla. Free lancerin vaisto huusi takaraivossa koko ajan: ”Et voi jättää toimeentuloasi vain yhden kortin varaan!”. Olin sitä paitsi antanut jo koko käden periodimusisoinnille ja toisen aikamme musiikille. Sydän vaati jatkamaan työtä molempien puolesta – RSOn ulkopuolella.

RSOiin tuli vähitelleen lisää samanmielisiä. Uusi musiikki ei ollut enää kirosana ja Mozart kuulosti jo aika viriililtä. Barokkimusiikki alkoi elää ja teimme kokeiluja barokkijousilla. Oikeastaan ei ollut enää yhtä elämää sinfoniaorkesterissa ja toista sen ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten RSO ennakkoluulottomasti perehtyi kaikkein vaikeimman vanhan musiikin tyylin esittämiseen soittamalla Jean-Baptiste Lullyn oopperaa. En muista, koska olen viimeksi soittanut Lullyn musiikkia, tai montako kertaa Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on hänen musiikkiaan isolla kokoonpanolla esitetty.

Millä voisimme sinfoniaorkesterissa vielä haastaa itsemme ja yleisömme?

Yleisradion orkesterina esiinnymme eri medioiden välityksellä suuremmalle yleisölle kuin mikään muu orkesteri Suomessa. Väkilukuun suhteutettuna olemme omalla kulttuuri- ja kielialueellamme ehkä maailman vaikutusvaltaisin mielipiteenmuokkaaja sinfoniaorkestereiden joukossa. Meillä on valta ja vastuu sekä valistaa (ja vähän viihdyttääkin:-) yleisöämme, että vaalia maailman rikkainta kulttuurista perintöä.

Työnantajamme ei voi meiltä muusikoilta edellyttää, että opettelisimme soittamaan entuudestaan meille vieraita soittimia. Viola da gamba -yhtyettä ei siis ole sinfoniaorkesterin yleisölle aiemmin voitu esitellä. Nyt sen teemme. Minä ja kolme kolleegaani olemme luoneet sinfoniaorkesterin sisälle marginaali-ilmiön, joka on ainut laatuaan maailmassa: sinfoninen gambayhtye.

Maailmaa ei muuteta yhdessä yössä, mutta sinfoniaorkesterin pitää kyetä uudistumaan jokaisen muusikkosukupolven aikana perustellakseen olemassaolonsa.


Teksti on kirjoitettu Suomen vanhan musiikin liiton pyynnöstä, ja julkaistaan myös heidän kotisivullaan www.svamuli.fi

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Hyvä Yleisö


Muusikon ammattietiikka sisältää yhden säännön, joka opitaan varhain ja josta ei jousteta ikinä: kaikki keikat vedetään täysillä. Esiinnytään sille yleisölle, joka on saapunut paikalle. Siis vaikka yleisönä olisi yksi henkilö - hän, joka toimii samalla myös paikan vahtimestarina.

Avantin alkuvuosina opin myös sen, että yleisömenestys on hyvä, jos kuulijoita on enemmän kuin esiintyjiä. Jos tilanne on päinvastainen, todetaan, että nyt käy hyvin, mikäli yleisön ja esiintyjien välille syntyy joukkotappelu. Avantin ohjelmisto luo usein paremmat edellytykset jälkimmäiseen, emmekä aio musiikillisia painotuksiamme muuttaa.

Näitä pohtiessa vartuin, ja ehdin monen vuoden ajan vakiintua myös RSOn riveihin, kunnes eräänä päivänä Helsinki päivitti konserttielämänsä.

Meille muusikoille muutto oikeaan musiikkitaloon mullistaa aina maailman. Miksi?


Syy on Yleisö.






Te, me, minun vanhempani, koululaisryhmät, sukulaisia tapaamaan tulleet vieraat, kausikorttilaiset, kaupunkilaisrouvat, kriitikot, säveltäjät, kansanedustajat, kirvesmiehet, kuorolaulua harrastavat peruskoulun opettajat, maanviljelijät, opiskelijat, leipurit, sairaanhoitajat...

Ennen aikaa Helsingin Musiikkitalossa oli raivokkaasti suosiotaan osoittava yleisö minulle harvoin kohdalle osuva ilmiö. Pääsin kokemaan sen lähinnä kiertueilla. Joskus myös musiikkifestivaaleilla. Nyt on syntynyt nouseva kierre. Kuulemme (aina vain laajenevan!) yleisön riemuitsevan kuulemastaan konsertista joka niemen nokassa ja saarelmassa - musiikkitaloissa ympäri Suomen.

Tunne siitä, että musiikki sulkee sisäänsä meidät kaikki - esittäjät ja yleisön - on erityinen. Solistien taituruus, orkestereihin latautunut voima, kapellimestarien karisma, säveltäjien nerokkuus ja yleisön suosionosoitukset ovat yksi kokonaisuus, johon me muusikot työviikkomme aikana valmistaudumme, ja me yleisön jäsenet virittäydymme kulkiessamme ulko-ovien läpi kaduilta ja toreilta kohti alkavaa konserttia.

Ilman yleisöä me muusikot olemme kuin buddhalaisia munkkeja eristäytyneinä orkesteriharjoitusten kurinalaisuuteen ja partituurien opiskeluun. Me varjelemme musiikkia sammumiselta, mutta yleisö on se toimija, joka puhaltaa hiljaa kytevän musiikin hiillokseen ja saa sen leimahtamaan liekkeihin.

Nostakaamme suomalaisen konserttiyleisön malja!