op. 1

op. 1

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Hyvä Yleisö


Muusikon ammattietiikka sisältää yhden säännön, joka opitaan varhain ja josta ei jousteta ikinä: kaikki keikat vedetään täysillä. Esiinnytään sille yleisölle, joka on saapunut paikalle. Siis vaikka yleisönä olisi yksi henkilö - hän, joka toimii samalla myös paikan vahtimestarina.

Avantin alkuvuosina opin myös sen, että yleisömenestys on hyvä, jos kuulijoita on enemmän kuin esiintyjiä. Jos tilanne on päinvastainen, todetaan, että nyt käy hyvin, mikäli yleisön ja esiintyjien välille syntyy joukkotappelu. Avantin ohjelmisto luo usein paremmat edellytykset jälkimmäiseen, emmekä aio musiikillisia painotuksiamme muuttaa.

Näitä pohtiessa vartuin, ja ehdin monen vuoden ajan vakiintua myös RSOn riveihin, kunnes eräänä päivänä Helsinki päivitti konserttielämänsä.

Meille muusikoille muutto oikeaan musiikkitaloon mullistaa aina maailman. Miksi?


Syy on Yleisö.






Te, me, minun vanhempani, koululaisryhmät, sukulaisia tapaamaan tulleet vieraat, kausikorttilaiset, kaupunkilaisrouvat, kriitikot, säveltäjät, kansanedustajat, kirvesmiehet, kuorolaulua harrastavat peruskoulun opettajat, maanviljelijät, opiskelijat, leipurit, sairaanhoitajat...

Ennen aikaa Helsingin Musiikkitalossa oli raivokkaasti suosiotaan osoittava yleisö minulle harvoin kohdalle osuva ilmiö. Pääsin kokemaan sen lähinnä kiertueilla. Joskus myös musiikkifestivaaleilla. Nyt on syntynyt nouseva kierre. Kuulemme (aina vain laajenevan!) yleisön riemuitsevan kuulemastaan konsertista joka niemen nokassa ja saarelmassa - musiikkitaloissa ympäri Suomen.

Tunne siitä, että musiikki sulkee sisäänsä meidät kaikki - esittäjät ja yleisön - on erityinen. Solistien taituruus, orkestereihin latautunut voima, kapellimestarien karisma, säveltäjien nerokkuus ja yleisön suosionosoitukset ovat yksi kokonaisuus, johon me muusikot työviikkomme aikana valmistaudumme, ja me yleisön jäsenet virittäydymme kulkiessamme ulko-ovien läpi kaduilta ja toreilta kohti alkavaa konserttia.

Ilman yleisöä me muusikot olemme kuin buddhalaisia munkkeja eristäytyneinä orkesteriharjoitusten kurinalaisuuteen ja partituurien opiskeluun. Me varjelemme musiikkia sammumiselta, mutta yleisö on se toimija, joka puhaltaa hiljaa kytevän musiikin hiillokseen ja saa sen leimahtamaan liekkeihin.

Nostakaamme suomalaisen konserttiyleisön malja!

lauantai 6. syyskuuta 2014

An Ode To True Musicianship

Phantasm
Mikko Perkola, Markku Luolajan-Mikkola, Laurence Dreyfus
Jonathan Manson

Usually mornings are not exciting - at least not in a positive way. Today was different.

As a part of a conference organized by the Sibelius Academy at Musiikkitalo this Friday at 10 before noon begun an exceptional performance by an exceptional musician: master of the viol Laurence Dreyfus. And yes, I won't forget to mention that he was accompanied by two gentlemen that I'm honored to know very well: Markku Luolajan-Mikkola and Mikko Perkola. Both virtuosos on this sweetest of instruments as well. Bravo!

By any musical standards alone this would've stood above all experiences I've had in concerts during my life. But it was more than that. It was an intimate yet powerful tour de force of reason guiding emotion.

This, I think, is the only sound way to approach pieces of music as a performing artist (or preferably 'music sharing artist' as I would rephrase it after Mr. Dreyfus's own example). The mythical 'inspiration', that has been supposed to be guiding performing artists, has resulted in a multitude of performances and recordings copying each other and not communicating with the original idea of the composer (or cultural context of the composer) at all. Nor has it communicated with the audience.

Musicians claiming to be guided by this mystical force (and being truly charismatic!) are unfortunately guilty of shrinking the sphere of musical expression. Different time periods have ended up sounding similar, different genres sounding similar (resembling the operas by Richard Wagner) and the pieces of music composed by some of the most brilliant minds in the history of mankind, have been reduced into being vehicles of too many of the performers of today. Just because being charismatic (performing) has been the goal, and communicating (sharing) hasn't!

And here comes the paradox: Mr. Dreyfus was talking about the guilt he has experienced while wandering beyond the boundaries of period musicianship into the uncertain grounds of intuition and personal taste. What am I writing about his reason guiding his emotion then?

Well. In the end musical expression always becomes a question of personal taste. There is no way around this.

I do claim having some insight to the particular repertoire (please forgive me my arrogance!) that was performed this Friday morning, which was music for a consort of viols from 17th century England. Both my intelligence and my heart were deeply moved!
Both were moved by the composers' intimate thoughts that were mediated pure and balanced, and by the performer's attitudes towards them. The latter demonstrated not only in the playing but in the speech by Mr. Dreyfus also.

In our profession one has to learn to be satisfied by a good enough guess instead of certainty. But a good guess doesn't come like a win in lottery. You have to try to find out the truth first. Then comes the leap into the unknown. Frightening business...

Thank you for doing that leap today Larry!

maanantai 18. elokuuta 2014

Ryhdyin laatimaan musiikillista testamenttiani


Hyvät lukijani,

Olen laiminlyönyt tätä blogia kesän ajan. Pahoittelen! Minulle tuli este.

Viikko ennen Juhannusta ryhdyin harjoittelemaan Johann Sebastian Bachin viidettä soolosellosarjaa konserttia varten, mutta homma lähti lapasesta. Harjoittelu vei minut syvälle siihen musiikilliseen mikrokosmokseen, jonka Bachin kuusi sarjaa soolosellolle muodostavat, enkä ole vielä päässyt sieltä ulos. Pelkään pahoin, että tila on peruuttamaton - tai siitä vapautuksen tuo vasta itse kuolema.

Älkää huolestuko! En suunnittele kuolevani pian: päivastoin. Olen kuluneen kesän aikana kokenut muutamia sellaisia musiikillisen ymmärryksen hetkiä, että mikään aikaisempi ei vertaudu lähellekään niitä. Kiitos Bach!

Enhän minä ensimmäistä kertaa tätä sellistien Raamattua nyt ole tavaillut. Olen esittänyt sarjoja elämäni aikana lukuisia kertoja, mutta jokin sisälläni on tähän mennessä ollut epämukavasti poikittain.

Muutama ulkoinen este on poistunut. Löysin kolme vuotta takaperin itselleni vihdoin tarpeeksi laadukkaan soittimen. (Josta lainalyhennyksiä maksan varmaankin yhtä kauan kuin näitä elinpäiviä piisaa) Ehdin siis toimia ammatissa lähes 30 vuotta ennen kuin tämä este kohdallani poistui. Käytössäni on myös viimeiset kaksi vuotta ollut todella hyvä barokkijousi. Ilman näitä ei Bachin soitto sellistiltä suju.

Pari käsieni toiminnallista puutetta olen myös onnistunut kiertämään. Olen mm. vaihtanut sellisteille tyypillisen jousikäden otteen ja soitan nykyään kuten basistit pitäen jousen alapuolelta kiinni. Vihdoin saan sellosta ulos sen äänen, jonka olen mielessäni kuullut teini-ikäisestä lähtien. Mikä autuus ja onni!


Lopuksi minun on lausuttava julki kiitollisuuteni ystävälleni cembalisti Matias Häkkiselle, joka kuunteli viitossarjani muutama päivä ennen esitystä. Joskus muutama hyvin harkittu sana voi mullistaa maailman - tai ainakin musiikillisen mikrokosmoksen.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Näin Barbara Hanniganin livenä!

Tapahtui vuosituhannen alkuvuosina. Nälkä ajoi minut ravintolaan Oopperataloa vastapäätä.

Asetuin pöytään muiden asiakkaiden tapaan ja tilasin annoksen kuhaa valkoviinikastikkeessa. Ryhdyin näpelöimään nokialaistani juttukumppanin puutteessa, mutta viereisestä pöydästä kantautuva englanninkielinen keskustelu häiritsi matopeliin keskittymistä pahasti.

Karismaattinen ja viehättävä nainen vinosti minua vastapäätä sanoi miespuoliselle seuralaiselleen:

-Olet siis sellisti Radion Sinfoniaorkesterissa?
-Juu olen.
-Mahdoimmeko tavata joitakin vuosia sitten, kun lauloin orkesterinne solistina?
-Jaa - enpä kyllä muista. Saatoin olla isyyslomalla juuri silloin.
-Esa-Pekka johti...
-Hmm. Yleensä muistan kaikki hänen periodinsa varsin hyvin...
-Lauloin aarian Ligetin oopperasta Le Grand Macabre
-Ligetinkin muistan yleensä, mutta olin varmaan tosiaankin pois tuon viikon.
-Minun esiintymisasuuni kuului musta nahkatakki, nahkainen minihame ja koppalakki...
-Hetkinen...
-Ja minulla oli kädessäni nahkaruoska...
-Hei, tottakai minä SINUT muistan...
(Hetken hiljaisuus)

Sitten nainen jatkoi:
-Meidän Boccherini-harjoituksemme tänään oli muuten tosi tehokas! Konsertista tulee varmasti onnistunut. Toivottavasti Avanti! vetää salin täyteen.
-Juu - toivotaan niin.

Kuha oli oikein maukasta.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Absoluuttista kesämusiikkia


Luonnon Voima


Eka kerta jännitti. Ei siis ihme, että yhteiselo luokkahuoneessa johti käsirysyyn keskellä yötä. En ole sittemmin tapellut - trumpetistin kanssa - musiikkileirillä...

Leiri sujui sen jälkeen muuten oikein hienosti, mutta nujakassa venäyttämäni peukalo teki soittamisen miltei mahdottomaksi.
Monta muistoa rikkaampana palasin leiriltä kotiin.

Seuraavana kesänä suuntasin taas musiikkileirille. Osasin sellonsoitossa jo pari temppua enemmän, mutta Väinö Raition teoksessa laulajalle ja pienyhtyeelle ei tarvittu yhtäkään niistä. Olisi tarvittu kvarttiflageoletteja, atonaalista solfaa ja taito soittaa kvintoli. Paavo Pohjolan kärsivällisyys tuotti tulosta, ja olin mukana teoksen esityksessä. Jännitti julmasti, mutta silloin olikin oikein hyvä hetki oppia tuntemaan muusikon vihollinen. Myöhemmin olen osannut tyynesti tuijottaa pelkoani takaisin silmiin - satoja kertoja.

Vääjäämättömästi alkoi kulku kohti sitä hetkeä, jolloin kirjoitan tätä musiikillista blogia.

Ihan aluksi musiikki sykki sisälläni harvakseltaan ja virta vei hädin tuskin huomattavalla vauhdilla. Tuskin ymmärsin minkä luonnonvoiman olin sisälleni päästänyt. Seuraavassa hetkessä olikin jo myöhäistä pysähtyä miettimään.

Samanmielisten seura. Brahmsin musiikissa lauantai-iltana koettu huuma ja kesäisen niityn tuoksu. Bachista maanantaiaamuna punoittavat silmät. Katumus ja asteikkojen avulla saatu sovitus. Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina luotu syvällinen suhde Schubertin pianotrioon ja Mendelssohnin oktettoon. Sunnuntaiaamun saarnana Beethovenin (hyvin myöhäinen) jousikvartetto (ynnä päänsärky). Schönbergin kesäyön kirkkaudessa kuiskattu tunnustus ja hurmio...

Näin syntynyt suhde on jo kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä, enkä ole sitä koskaan katunut.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Oliko Sokrateella vahva brändi? Entä Martti Talvelan ethos...


Mythos


Jouduin tilille sanavalinnastani. Käytin blogissani sanaa eetos, ja minua pyydettiin selittämään mitä tuolla sanalla tarkoitan. Mietin asiaa kaksi viikkoa ja uskaltauduin sitten vastaamaan, että eetoksen mukainen toiminta on epäitsekästä ja johonkin yhteisön hyvänä pitämään päämäärään pyrkivää. Sitten turvauduin wikipediaan.

Siellä kiinnostuin erityisesti siitä, mitä sana ethos retoriikan yhteydessä tarkoittaa.

Aristoteleen mukaan se on yksi kolmesta puhujan käytössä olevasta suostuttelun keinosta. Kaksi muuta ovat pathos, joka on kuulijan suostuttelua vetoamalla hänen tunteisiinsa ja logos, joka on taito perustella kantansa aukottomasti.

Ethos on sitä, minkä kuulija puhujasta ennakolta tietää. (Nykyään tässä merkityksessä käytettäisiin varmaankin sanaa brändi. Brändi tosin käsittää myös kaiken yleiseen vaikutelmaan liittyvän, kuten ulkonäön, ja käsitteenä se on luotu alunperin, jotta ilmiöille ja ihmisille voidaan määrittää rahallinen arvo.) Onko puhuja hyvämaineinen; pidetäänkö häntä asiantuntevana; ovatko hänen kannattajansa aina voineet kävellä agoralla pää pystyssä: "Häneen uskoimme ja olemme elämässä sittemmin menestyneet!".

Musiikin esittäjän tarkasteluun ethos avaa mielenkiintoisen näkökulman. Voiko esittäjän aiempien esitysten/levytysten kuulijassa aikaansaama ennakko-odotus korvata puutteet musiikillisessa käsityötaidossa? Tai voiko hyvä esitys jäädä vaille ansaitsemaansa arvostusta ainoastaan siksi, että esiintyjä on yleisölle ennalta tuntematon?

Normaalisti muusikoiden edellytetään olevan moitteettomia sävelpuhtaudessa ja yhteissoitossa, eikä hyvässä esityksessä yleensä ole (kovin suurta määrää:-D) vääriä nuotteja. Myös kokonaismuodon hallinta ja jäsentely vaatii tarkkuutta dynamiikassa, tempoissa ja soittimien välisessä balanssissa. Tämän kuulija aistii tasapainona, mutta myös suorana tunnekokemuksen vahvistumisena.
Lisäksi esittäjältä edellytetään kykyä välittää sävellyksen erilaiset affektit eli tunnetason tapahtumat.

Nämä ovat musiikkiesityksen logos ja pathos.

Toisinaan taas yleisö tuntuu reagoivan muuhun kuin kuulemaansa - tai ainakin vastaanotto perustuu muuhun kuin edellä mainittuihin, yleisesti arvossa pidettyihin musiikillisen esityksen perushyveisiin.

Näin on usein varsinkin silloin, kun esiintyjä on iäkäs ja pitkän uran tehnyt veteraani. Ääni on ehkä jo hieman väsynyt, intonaatio epätarkka tai tunteen palo vähäistä, mutta vastaanottajalla on aivan erityinen tarve tulla kosketetuksi.

Onko musiikkielämyksessä tällöin kyse kuulijan kuvittelusta tai arvostelukyvyn puutteesta (jolloin musiikkikokemuksen arvon määrää konserttilipusta maksettu hinta), vai välittyykö musiikillinen sisältö esittäjältä kuulijoille ilman, että kitka musisoinnissa haittaa?
Perustuuko konsertin menestys mainosmiesten luomaan brändiin, vai saako yleisö syvällisen taidekokemuksen, koska taiteilijan ethos on niin vahva?

Martti Talvelasta hänen hienon uransa loppupuolella olen kuullut usean (arvostelukykyisen) ihmisen puhuvan erityisellä tavalla:
Suurenmoinen, vaikka...
Epäpuhdasta, mutta silti...

Totuuden tavoittelu on joskus turhaa.

Eikä musiikki ole tiedettä.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Alkemisti Bach - epätieteellinen kirjoitelma





Sfäärit Munkkivuoren yllä



Nyt kun tuloillaan on pääsiäinen ja jokavuotinen Bachin musiikin suuri juhla, ajattelin esitellä sinulle, rakas lukijani, hänestä (jota myös viidenneksi evankelistaksi kutsutaan) hieman tavanomaisesta poikkeava puolen.

Oletko koskaan saanut Johannes-passion alkusoiton soidessa aistimusta tähtitaivaasta, joka hitaasti pyörii pääsi yllä - ikuisesti, pysähtymättä? Mikäli vastauksesi on kyllä, voin minä (vastauksestasi ilahtuneena!) omasta puolestani kertoa kokeneeni samoin. (Sama aistimus minulle tulee myös Brucknerin kolmannen sinfonian alussa!)

Olen nimittäin yhä vakuuttuneempi siitä, että tuntemukseni (joka on kuin kokemus universumin kokoisesta mahdista ja voimasta) ei ole sattumaa.

Bach, hyvä lukijani, halusi nähdä itsensä tiedemiehenä. Hän oli karvaasti saanut kokea sen, kuinka yhteiskunta piti muusikoita vähäpätöisenä palvelusväkenä. (Tunnetko sinä laillani suuttumusta neroomme kohdistuneen vääryyden johdosta!) Hän tiesi olevansa omalla alallaan ylittämätön, mutta vähääkös se hänen yhteiskunnallista asemaansa nosti. Ei yhtään!
Oppiarvo yliopistossa olisi nostanut. Sen hän katkerana oli pannut merkille seurustellessaan Leipzigin yliopiston opettajista viisaimpien kanssa. Lapsilleen hän toivoi parempaa kohtelua, joten lahjakkaimmat heistä hän päättäväisesti ohjasi yliopistoon lakia lukemaan. (Tämä oli myös tärkeä syy yliopistokaupunkiin muuttamisen taustalla.)

Osalla muusikoista oli (mestarimme tavoin) kuitenkin vahva usko siihen, että heillä (ja vain heillä!) oli ammattinsa puolesta keinot koko maailmankaikkeutta säätelevien lainalaisuuksien selvittämiseen. Hänen Korkeutensa oli nimittäin säveltäjä. Hänen käyttämänsä jumalallinen musiikin teoria oli nimeltään sfäärien harmonia, ja hänen sfäärisen harmoniaopin mukaisesti soiva soittimensa maailmankaikkeus.

Kuten alkemia (Muistanet hyvin, että sillä tuohon aikaan oli yhtä merkittävä asema maailman ilmiöiden selittäjänä, kuin tieteellä meidän aikanamme on. Alkemiaa harjoitti mm. Isaac Newton.) oli myös oppi sfäärien harmoniasta saanut alkunsa jo antiikissa. Maailmankaikkeuden musiikilliseen luonteeseen oli tiettävästi ensimmäisenä alkanut uskoa Pythagoras.

Pythagoras, ja joukko ihmisiä hänen vaikutuspiirissään, oli tehnyt havaintoja taivaankappaleiden liikkeistä. Hän oli myös tutkinut soittimensa (se saattoi olla museossa näkemääsi amforan sirpaleeseen maalattu lyyra!) yhden kielen värähtelyä. Kielen tuottaman perusäänen lisäksi siitä saadaan matemaattisten suhdelukujen osoittamista kohdista 'häiritsemällä' (me jousisoittajat kutsumme näitä huiluääniksi) tarkan systeemin mukaisesti nouseva sävelsarja: puolittamalla (1/2) saadaan ääni, joka on oktaavin verran perusäänen yläpuolella, kolmeen osaan jakamalla (1/3) saadaan kvintti (+oktaavi), neljään (1/4) kaksi oktaavia, 1/5 tuotta terssin (+kaksi oktaavia). Nykyään kutsumme näitä yläsäveliksi, osaääniksi tai äänen spektriksi.
Heidän havaintojensa mukaan lukusuhteet, jotka saivat kielen paljastamaan sfääriset ominaisuutensa, sattuivat yksiin taivaankappaleiden liikkeitä kuvaavien suhdelukujen kanssa. He uskoivat löytäneensä kaikkea olevaista koossapitävän voiman, joka oli sfääreissä soivaa musiikkia.

Bachin aikana sfääriseksi musiikiksi miellettiin moniääninen kontrapunktinen satsi. Hän vihkiytyi  kontrapunktin saloihin jo nuorella iällä. Hän tutki salaa öisin isoveljensä (jonka perhe oli hänen kasvattiperheensä hänen vanhempiensa kuoltua - orpo parka...) nuottikokoelmaa. Veli suuttui silmittömästi saadessaan tunkeilijan kiinni itse teossa.
Miksi ihmeessä?

Kontrapunkti, kuten alkemia, oli monimutkaista ja vaati suurta omistautumista. Kaikki karttunut tieto oli pääomaa, jota luovutettiin muille yleensä vain vastavuoroisuuden merkeissä. Alkemistit eivät pitäneet meteliä puuhistaan, ja puhuivat asiasta vain samanmielisten kanssa. Samoin oli kontrapunktin parissa ahkeroivien laita (ja nyt emme puhu mistä tahansa fugaton pätkästä tai messun loppuaamenesta). Kaikkein arvokkain tieto oli muistissa salakirjoituksella. Musiikissa se tarkoitti arvoituskaanonia.

Alkemian filosofisen suuntauksen päämäärä oli ymmärtää Jumalan luomistyötä. (Tällä tavoin ajattelivat siis uuden ajan kristityt alkemistit. Antiikin ja itämaisten kulttuurien virkaveljillä oli muita päämääriä.) Opin ydin oli kaiken olevaisen palauttamien neljään alkuaineeseen, jotka olivat tuli, ilma, maa ja vesi; niitä vastaavat ruumiinnesteet veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima; niitä vastaavat luonnetyypit sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen; jne. Näiden suhteiden epätasapainosta katsottiin mm. sairauksien johtuvan. (Suonta iskettäessä tarkoituksena oli palauttaa ruumiinnesteiden välinen tasapaino, jolloin potilas paranisi. Aivan niin! Muistatkin varmaan, että näin toimi myös Mozartia hoitanut lääkäri. Verta laskettiin, jotta kuumuus eli tuli virtaisi ulos kehosta, mutta toivottu tulos jäi saamatta, ja potilas kuoli...Mozart raukka!)

Kontrapunktikot etsivät  kontrapunktin alkusoluja (viisasten kiven musiikillisia vastineita) - pienimpiä mahdollisia nimittäjiä, jotka täydellisyydessään johtaisivat etsijänsä kaiken musiikin alkulähteille.
Kaanonin muodostaa melodia, joka pystyy kietoutumaan itsensä ympäri ja samalla muodostamaan kontrapunktin sääntöjen mukaisen kudoksen: pienen tilkun sfäärisestä kudelmasta. (Sen yksinkertaisinta lajia edustaa sinunkin joskus laulamasi 'Jaakko kulta'.) Arvoituksen muotoon kirjattuna useimmat niistä jäävät kertaamaan itseään ikuisuuteen asti. Soittamalla tai laulamalla saadaan niiden sfääreissä ikuisesti soivista muodoista siis vain pienen pieni tuokio meitä ilahduttamaan.

Arvoituskaanonit ovat useimmiten myös tavallista ketjulaulua huomattavan paljon monimutkaisempia. Niissä alkuperäinen melodia saatetaan liittää kudokseen esim. tuplatempossa, puolta hitaammin, takaperin tai kvintillä transponoituna, ja jotkut niistä myös moduloivat (nousten ikuisesti kohti korkeutta, ja Jumalan suurenmoisuutta matkallaan ylistäen!). Ne saattavat muodostaa jopa 36-äänisen kontrapunktin, joka jakaantuu yhdeksään neliääniseen kuoroon (luokkaan) enkeleiden tapaan. Nimensä mukaisesti ne oli nuotinnettu arvoituksen muotoon:






'Hudemann'- kaanon BWV1074

Yllä oleva kaanon muodostaa ratkaistuna neliäänisen kontrapunktin. Takaperin siitä tulee myös neliääninen satsi, mutta mollissa.

Ratkaisuja harvoin julkisesti paljastettiin. Asiaan vihkiytyneet osasivat niitä ratkoa, mutta heille saattoi laatija kirjeessä ratkaisun myös lähettää - sama kiinnostuksen kohde näet yhdisti näitä salatieteilijöitä.


Epilogi valistuksen palatsissa


Tunnetuin arvoituskaanonin muotoa käyttävä sävellys(kokoelma) on Bachin "Ein Musikalisches Opfer". Sen hän lähetti lahjaksi Preussin kuningas Fredrik II Suurelle, joka oli intohimoinen musiikinharrastaja ja taitava huilisti. Lahjaa ei ehkä kuitenkaan lähetetty aivan vilpittömässä tarkoituksessa.

Bachia pidettiin omana aikanaan vanhoillisena - osaksi juuri kontrapunktiin tuntemansa viehtymyksen takia. Kuningas taasen ei siitä vähääkään välittänyt, kuten ei myöskään kirkollisesta musiikista.
Iäkkään Bachin käydessä kuninkaan kutsumana (kuninkaan kutsu oli lähinnä kiertoilmaukseksi muotoiltu käsky) Potsdamissa vierailulla, pyysi kuningas häntä improvisoimaan cembalolla kuusiäänisen fuugan varsin kinkkisestä, itse keksimästään teemasta. Siihen mennessä kukaan ei ollut klaveerille sellaista edes säveltänyt. Ei Bach sellaista hovin muusikoiden ympäröimänä ryhtynyt yrittämään.

Koko elämänsä ajan Bach oli tottunut olemaan ylivertainen kaikessa mitä hän teki. Hän ei ikinä epäonnistunut! Nyt hänet oli pyydetty näyttelyesineeksi kuninkaan vastikää valloittamilta mailta (Bachilla oli hovisäveltäjän arvonimi Saksin vaaliruhtinaalta Fredrik August IIlta, joka oli hävinnyt puolustustaistelun raivokkaalle ja sodanhaluiselle kaimalleen.) ja koko näytelmän juoni oli nolata Bach ja kaikki se mitä hän edusti.

Jälkikäteen Bach teki kokoelman sävellyksiä kuninkaan Potsdamissa antaman teeman pohjalta. Bach sekä lähetti kuninkaalle tälle omistamansa sävellyksen, että painatti sen julkaistavaksi omalla kustannuksellaan. Kokoelma sisälsi neliosaisen triosonaatin (jonka huilustemma on ajan soittimella erittäin työläs soittaa); kaksi ricercarea (nimi merkitsee tutkimista tai etsimistä) klaveerille, joista toinen on kuusiääninen fuuga kultaisine leikkauksineen ja vanhahtavalla notaatiolla; ja kymmenen arvoituskaanonia (kaanon l. sääntö tai käsky - kymmenen käskyä!) ilman vihjettä niiden ratkaisuista.

Kuninkaan ei tiedetä koskaan teosta kuulleen tai soittaneen, eikä sävellyksestä (hovin kirjanpidon mukaan) suoritettu palkkiota. Bachille ei lahjan johdosta toimitettu edes muodollista kiitoskirjettä.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Soittaja! Tiedätkö mitä sävellys haluaa kertoa?


Kirjoittaessani aiemmin blogiini emootioista, päädyin pitkästä aikaa pohtimaan retoriikkaa musiikissa.

Barokin aikakausi musiikissa alkoi vuoden 1600 tienoilla, kun sanataiteen ja säveltaiteen välille luotiin pyhä liitto. (Barokin aloittamaa musiikillista aikakautta elämme edelleen - ja klassisen musiikin rinnalle on barokin perustalta syntynyt muitakin musiikin muotoja, kuten viihde, rock, jazz, etno jne.) Puhetaito eli retoriikka antoi musiikille rationaaliset muodot sekä kuulijoiden manipuloimisen keinot ja musiikki taas sanataiteelle suoran pääsyn kuulijoiden sieluun.
Musiikkia retoriikan alalajina voi hahmottaa Homeroksen kertomuksella Troijan hevosesta. Jos kuulijan tietoinen ajattelu on kaupunkia ympäröivä muuri, joka valikoiden varjelee ihmisen sisintä sattumanvaraisilta ärsykkeiltä, on musiikki tuon muurin läpäisevä patsas. Musiikki ohittaa rationaalisen ajattelun ja vaikuttaa kuulijan tunteisiin suoraan, vaikka tämä ei musiikkia ymmärtäisikään. Tämän seurauksena kuulijan sielu on kuin marionetti muusikon hyppysissä. Meillä muusikoilla on käytössämme poikkeuksellinen määrä valtaa.

René Descartesin (1596-1650) ajatelmista tunnetuin lienee oivallus itse ajattelusta: "Ajattelen, siis olen!" Muutakin hän ehti miettiä ja musiikin kehitykselle erityisen tärkeää pohdintaa sisälsi hänen viimeinen julkaisunsa Les passions de l'Âme (Mielenliikutuksia) vuodelta 1649. Siinä hän tutkii ja luokittelee mielenliikutuksia eli tunteita. Hänen ajatelmiensa pohjalta muotoutui oppi affekteista, eli erilaisten musiikillisten ilmiöiden kuulijan tunteisiin tekemistä vaikutuksista. Tämä oli yksi säveltäjien tärkeimmistä työkaluista monen musiikkityylin ajan.

Descartesin teoriat tunteista (joiden alkuperäisiä muotoja hänen mukaansa oli kuusi: ihmettely, rakkaus, viha, halu, ilo ja suru, sekä niistä johdettuja alalajeja 40) eivät syntyneet aivan tyhjästä. Taustalla vaikutti antiikin humoraalioppi, ja sen neljän luonnetyypin ominaispiirteet: koleerisuus, flegmaattisuus, sangviinisuus ja melankolisuus. Barokin musiikki sai siis ainakin osan verenperinnöstään suoraan antiikin kulttuurista.


Barokin alkajaisiksi ihmiskunta sai Firenzestä lahjaksi oopperan - tai ainakin sen keskeisen elementin: resitatiivin eli puhelaulun. Varsin pian oivallettiin, että retoriikan oppien mukaan sävelletty musiikki vaikutti tunteisiin yhtä voimakkaasti myös ilman tekstiä. Arcangelo Corelli (1653-1713) jalosti soitinmusiikista oopperan veroisen taiteenlajin.

1700-luvun jälkipuoliskolle tultaessa tunneilmaisun merkitys oli koko ajan kasvanut. Subjektiivinen kokemus ja sen liioittelu ilmeni mm. pyörtyilemisenä ja kyynelvirtoina teatterien yleisölehtereillä sekä taidesuuntauksena, jonka nimi oli joko sensibilité tai empfindsamer stil (riippuen siitä, joiko säveltäjä viiniä vai olutta). Mutta kyseessä ei ollut pelkkä taidesuuntaus, vaan myös yksilön kokemusta korostava tapakulttuuri.
Oppi affekteista oli ensin tehnyt ihmiset tietoisiksi omista tunteistaan ja niiden olemassaolosta, ja sitten tehnyt tunteiden kokemisesta ja tunnekokemuksen liioittelusta itseisarvon. "Ajattelen, siis olen." - oli muuttunut muotoon: "Tunnen olevani ja haluan oikeuden kokemukseeni." Seurasi vallankumouksia ja joukkohysteriaa.
Ymmärrystään eivät menettäneet aivan kaikki. Vallankumous, kuten myös sinfonia, tarvitsee laskelmoivaa johtajaa. Niinpä 1800-luku tervehti sankareina sekä Napoleonia että Beethovenia. Kummallakaan ei ollut käytöstapoja eikä kumpikaan ollut ylitunteellista sorttia. He molemmat hallitsivat myös retoriikkansa. (Jätän kaikkien helpotukseksi Napoleonin ja vallankumoukset tähän.)

Säveltäjien keskuudessa ymmärrys ei hävinnyt minnekään. Wagner ei luonut oopperoitaan tunnekuohun ja hetkellisen inspiraation varassa, vaikka hyvin innoittunut säveltäessään olikin, vaan kaikkea hänen tekemistään kannatteli vankka metodi.
Se mikä 1800-luvun aikana ratkaisevasti muuttui, oli yleisö, joka haki konsertista uudenlaista henkistä sisältöä. Mystiikka, alkukantaiset luonnonuskonnot, alkuperäisyyden kokemukset ja taikuus olivat asioita, joita ihmiset halusivat musiikissa kokea.

Muusikkous jakaantui tämän jälkeen vähitellen kahtia. Toisaalla ymmärrystä ja metodia vetäytyivät vaalimaan säveltäjät ja toisaalla maagista soittimenkäsittelyä harjoittivat karismaattiset, mystisesti säteilevät esiintyjät. Jälkimmäisiä varten oli valtava tilaus, joten heidän toimintaansa ei sinänsä voi kutsua opportunismiksi. Mutta se tapa, jolla intuitiivisuudesta tehtiin hyve ymmärryksen kustannuksella vei musiikkimaailman lähelle umpikujaa 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Itseensä käpertymisen liian pitkä traditio


Harhaanjohtava ilmaus sille mitä esittäjät tahollaan vaalivat oli 'traditio'. 'Esitystraditio' tarkoitti todellisuudessa lyömäasetta, jolla oppilaat saatiin soittotunneilla olemaan kuuliaisia karismaattisille opettajilleen. Näin he pääsivät syöttämään oppilailleen omat maneerinsa, koska muuta useimmat eivät musiikista itsekään ymmärtäneet. Oppilaan oma ajattelu oli tälle vallankäytölle uhka, mistä 'traditioon' vedoten annettiin tuntuvia rangaistuksia. (Musiikillista ajattelua ei siis opetettu, siihen ei kannustettu eikä sitä edes siedetty.)
Tällainen toiminta on helppoa silloin, kun oppilaan oma ajattelu on vielä nupullaan ja askel epävarma.
Äänilevyn yleistyminen edelleen vähensi kykyä/tarvetta musiikillisen ymmärryksen kehittämiseen, koska opettajan neuvoja vailla moni matkimaan kasvatettu muusikko turvautui opettelemaan sävellykset maneereineen vanhempien kollegoiden levytyksiä kuuntelemalla. Harva vaivautui todella pohtimaan säveltäjän merkintöjä partituurissa. Saati että olisi yrittänyt eläytyä sävellyksen kulttuuriseen kontekstiin.

Ymmärryksen ja oivalluksen puute teki musisoinnille monenlaista hallaa, mutta suurin vahinko tapahtui tunneilmaisussa. Descartes'n luokittelemat 40 mielenliikutuksen alalajia kapenivat 'tradition' vaikutuksesta lähemmäs ja lähemmäs kahta polaarista napaa: puhdasta aggressiota ja eroottisissa tapeteissa lilluntaa.

Periodimusisointi löysi retoriikan uudelleen ja pelasti musiikin päätymästä umpikujaan. Marginaalissa syntynyt liike palautti esittävään säveltaiteeseen löytöretkien kaltaisen etsimisen eetoksen. Uuden tiedon etsintä, älyllinen heittäytyminen, uusista musiikillisista oivalluksista inspiroituminen ja kyky kyseenalaistamiseen olivat vastareaktio itseensä käpertyneelle, museaaliselle ja tylsälle ilmaisulle. Affektien koko kirjo palasi musiikilliselle ruokalistalle. Samalla pelastettiin valtava, 'tradition' vähäarvoisina hylkäämien säveltäjien musiikillinen perintö unohdukselta.

Historically Informed Performance eli HIP on nykyään valtavirtaa. Periodimusisoinnin vaikutus on kuultavissa lähes kaikessa, mikä länsimaisessa taidemusiikissa on mielenkiintoista ja elävää. Sitä myös opetetaan musiikkioppilaitoksissa kaikilla tasoilla eri puolilla maailmaa.
Periodimusisoinnin vaikutusta vastustaa enää pieni Itseensä Käpertyjien Joukko eli IKJ. Joukko on lähes yksi yhteen sama, joka vielä ennen poistumistaan näyttämöltä yrittää tuhota elinmahdollisuuden oman kapean näkökenttänsä ('tradition') ulkopuolella olevilta musiikinaloilta. Näitä ovat mm. 1900-luvun avantgarden perintö, jazz, viihdemusiikki, rockin eri muodot ja etnomusiikki. Valitettavasti heidän poliittinen ja taloudellinen vaikutusvaltansa musiikillisessa nykymaailmassa on vielä toistaiseksi kohtuuttoman suuri heidän taiteen alttarilla tekemäänsä uhraukseen nähden.

Tämän kunnianosoituksen lopuksi haluaisin siteerata Judy Tarlingia, joka on kirjoittanut laajasti retoriikan aikakaudesta musiikin historiassa.
Kirjan 'Baroque String Playing' (2000) esipuheessa hän sanoo näin:
"As the second and third generations of period instrument players graduate from the conservatories, I fear that the ethos of playing 'on original instruments' might be undergoing a change. I see the spirit of discovery being lost by attrition as the message gets passed from teacher to pupil instead of being absorbed from the sources."

Periodimuusikot: Jatkakaa löytöretkiä! Älkää käpertykö MIHINKÄÄN musiikilliseen nurkkaukseen! Teidän spirittiänne tarvitaan vielä.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Orkesterimuusikon manifesti

Olin aikoinaan sitä mieltä, että sinfoniaorkesterissa soittaminen on luusereiden hommaa. Muusikon helvetti oli mielikuvissani kuukausipalkkainen työ pultissa. Ikätovereistani moni ajatteli samoin.

Ajatuksessa on jotain ikiaikaista nuoren ihmisen idealistista ehdottomuutta: haluan olla yksilö - olen ainutlaatuinen! Maailmassa ei ole tehty yhtään vallankumousta tai aloitettu yhtään sotaa vetoamatta tähän inhimilliseen atomipommiin. Ihmiskunta olisi toisaalta jäänyt myös vaille monta suurta tieteellistä ja teknistä keksintöä sekä taiteellista murrosta, jos nuoriso aina kiltisti toimisi sääntöjen mukaan ja ottaisi mukisematta jatkaakseen äitiensä ja isiensä työt.

Vallankumoukset syövät tai pettävät lapsensa, ja samoin tekee joidenkin kohdalla elämä. Nuoruuden ehdottomuus vaihtuu joko nopeasti tai vähitellen, kivuliaasti tai viisaudeksi muuttuneena haluun tulla toimeen ympäröivän todellisuuden kanssa. Halu säilyttää ja ylläpitää (elämää) voittaa tarpeen muuttaa ympäröivä todellisuus. Yleensä. Narsismiksi kutsutaan sitä henkisen kehityksen häiriötä, jossa aikuinen ihminen lapsen tapaan olettaa, että maailma ja muut ihmiset ovat olemassa hänen tarpeidensa tyydyttämistä varten.

Esiintyvän taiteilijan työssä on osattava olla hallitusti narsisti. Konserttoa esittämään ei voi kävellä ruokakaupan ostoslista takataskussa. Myös orkesterityössä on sellaisia tehtäviä, joiden takia äiti ei edellisenä viikonloppuna mielellään järjestä lapsen synttäreitä. Eikä kyse ole pelkästään työn kuormituksesta, vaan joskus ihan oikeasti pitää voida uskoa olevansa maailman napa - hetken aikaa.

Mielikuva orkesterista lastentarhana (pingviiniasuissa), jota kapellimestari isällisesti ohjailee, syntyy helposti. Sen suuntainen oli minunkin mielikuvani aikoinaan. En halunnut luopua omasta erityisyydestäni, jotta osana suurta konetta olisin jonkun muun itsetehostuksen välineenä.

Ehkä olen myynyt sieluni ja haluan nähdä muuta kuin totuuden, mutta olen työhöni nyt hyvin tyytyväinen. Tiedän myös, että musisoiva nuoriso arvostaa ammattiani enemmän kuin minä heidän iässään. Heillä on paljon enemmän pelissä kuin minulla ja kavereillani aikanaan, koska maailma on muuttunut muusikoille paljon vaikeammaksi paikaksi elää. He tietävät, että voidakseen toteuttaa oman musiikillisen visionsa, on työ sinfoniaorkesterissa siihen oiva selkänoja eikä suinkaan este.

Nykyaikaisen sinfoniaorkesterin manifestiin kuuluu monenmoista. Säilytämme vanhaa, luomme uutta sekä esittelemme outoja ja eksoottisia ilmiöitä. Nykyaikainen sinfoniaorkesteri on paljon lähempänä muinaisen Kreikan akatemioita ja 1900-luvun alun taiteilijayhteisöitä kuin tehdasta mekaanisesti liikkuvine liukuhihnoineen.

Työmme on nykyisin joskus myös kamarimusisointia. Tällä viikolla olen maailman ainoa kuukausipalkkainen, eläkevirassa toimiva gambansoittaja maailmassa! Tämäkin voi olla todellisuutta sinfoniaorkesterissa. Eikä minun tarvitse yksin gambaani soitella, vaan jammailen yhdessä varsin tiheällä seulalla valikoitujen ja taitavien työtovereiden kanssa.

Jammailua RSO harrastaa viikonlopun verran hyvin erilaisissa ja erikoisissa kokoonpanoissa. Yritämme yhdistää omien taitojemme kehittämisen taiteellisesti kunnianhimoiseen konserttisarjaan. Sitten kun taas teemme töitä sinfoniaorkesterina, on toivon mukaan luvassa entistä parempaa musisointia. Vierainamme on sitten tavalliseen tapaan karismaattisia solisteja ja inspiroivia kapellimestareita.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Minun Afrikassani soi Händel

Seuraavana syksynä olisi aika aloittaa koulu. Täyttäisin kesällä seitsemän vuotta, ja sitä juhlistettaisiin mökillä heti juhannusjuhlien jälkeen syömällä mansikkakakkua. Saaressa Saimaalla pääsisi saunasta uimaan. Näin ainakin luulin.

Oli vasta maaliskuu, mutta meidän perheellemme kesä koittaisikin aivan kohta - enkä minä menisi kouluun vielä pariin vuoteen. Äiti oli aamulla hakenut ajokortin, jonka saamista oli viivästyttänyt muutama epäonninen ajokoe. Iltapäivällä lähdimme Afrikkaan.

Isä oli lentokentällä vastassa, kun vihdoin saavuimme perille. Lentäminen oli jo alkanut tuntua ainoalta todellisuudelta - ja aika tylsältä. Pikkuveljellä oli vielä paljon tylsempää, minkä kuuli Helsingin ja Nairobin välillä asuva osa ihmiskuntaa. Hänen mieltään eivät kohentaneet edes lentoemänniltä saadut väritysvihkot eikä Kööpenhaminan lentokentältä ostettu pikkuauto. Perillä näin isän vilkuttavan lentoaseman parvekkeelta. Yhtäkkiä oli hirvittävän kuuma.

Aluksi vietimme pari viikkoa Dar es Salaamissa, joka sijaitsee Intian valtameren rannalla. Hiekkarantaa riitti siellä silmänkantamattomiin ja meren aallot olivat jättimäisiä. Majamme sijaitsi parinkymmenen metrin päässä hotellin päärakennuksesta, ja sen oven ulkopuolelle keräsin hienon kokoelman erivärisiä simpukoita ja näkinkenkiä. Aamiaisella oli aina paahtoleipää, mutta myös mangoa, tuoretta ananasta sekä papaijaa, jonka päälle puristettiin limesitruunaa. Siitä tuli minun madeleine-leivokseni. Maku ei palauta mieleeni maaseutua Ranskassa, vaan punaisella tomulla päällystetyn itäisen Afrikan.

Tarve-esineitä oli lähetetty tulevaan kotikaupunkiimme Taboraan jo ennakkoon Suomesta käsin. Mukana oli mm. kirjoja (myös koulukirjoja), mutta ennen kaikkea levysoitin ja vanhempieni suosikkilevyt. Koulunkäynti äidin opastuksella ei ollut lempipuuhaani, mutta lukemisesta tuli intohimo. Myös pihapiirissä ja lähimaastoissa oli monenlaisia kiinnostavia projekteja menossa. Hausboy Manase tappoi aika-ajoin paratiisimaiseen pihaamme luikerrelleita käärmeitä, ja minä kannoin kotiin maastosta löytämiäni kilpikonnia ja kameleontteja. Ehdin myös kuokkia viljelypalstan ja kylvää siihen maissia ja maapähkinöitä. Suurimman osan ajasta kuitenkin lorvin ympäriinsä naapurissa asuneiden itäsaksalaispoikien kanssa; välillä ajoimme mustilla kiinalaisilla miestenpyörillä (pujotimme toisen jalan pyörän runkokolmion välistä) kilpaa, ja välillä kiusasimme talon mukana perheeseemme liittyneitä kissoja.

Paitsi tuon aikaisten lempikirjailijoideni Jules Vernen ja Edgar Rice Burroughsin keksimät sankarit, porautui syvälle lapsenmieleeni pari painavampaa länsimaista instituutiota: Carl Orffin Carmina Burana, Sibeliuksen kakkonen (levyn kannessa Okko Kamu tuijottaa edelleen tiukasti katsojaa silmiin), Beethovenin Pastoraalisinfonia ja Händelin Messias. Vaikka hieman nuorempana olin hauskuuttanut tätejäni laulamalla valikoituja iskelmiä (mm. Irwinin St Pauli ja Reeperbahn), olin kahdeksan vanhana vaihtanut Händelin taustakuoroon. Tai arvattavaksi jää, miten hän olisi suhtautunut pikkupoikaan, joka viheltää Halleluja-kuoroa.

Teksti musiikin kera on aika toimiva yhdistelmä! Messias-oratorion alkuperäisestä tekstistä minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta, mutta omnipotenttia valtaa ja voimaa uhkuva alkusoitto, ja sitä seuraava 'Comfort ye' olivat mielessäni erottamattomasti osa kapteeni Nemon hallitsemaa merenalaista valtakuntaa. Kapteeni Nemo (joka on ihan käypä teollistumisen ajan Messias: kaikkivaltias insinööri) on sittemmin joutunut tekemään tilaa Luigi Boccherinille kotialttarillani. Sitä hauskempaa on, kun hän joka joulu saapuu e-mollissa tervehtimään entistä opetuslastaan.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Musiikin tulevaisuus

YLEläisille oli tänään tarjolla paneelikeskustelu, jossa pohdittiin musiikin tulevaisuutta. Mukana olivat kahden monikansallisen kaupallisen toimijan edustajat sekä yksi säveltäjä.

Kaupallisten toimijoiden mukaan musiikin (musiikkiteollisuuden?) tulevaisuus on hyvä. Säveltäjä (klassisen musiikin säveltäjä) oli huolissaan luovan työn edellytysten katoamisesta tulevaisuudessa kokonaan.


Musiikki kaupallisena hyödykkeenä

Kaupallisten toimijoiden puheenvuoroista oli aistittavissa syvältä kumpuava helpotuksen huokaus. Digimaailman ansaintakeinot ollaan ilmeisesti saamassa haltuun. Tällä hetkellä yhtiöissä satsataan siihen, että uusia ansaintamahdollisuuksia tuovat Youtube-, Instagram-, jne-ilmiöt huomattaisi heti niiden syntyessä, ja ne kyettäisi valjastamaan tuloksen tekemiseen mahdollisimman tehokkaasti. Tähdeksi nousun edellytyksiä ovat kuulemma markkinoitavissa oleva aitous ja 'monialaisuus' (hyvä ulkonäkö, hyvä ulosanti, oma markkinointiosaaminen, sometaitoisuus...) Ja kaikillahan on nykyään yhtäläiset mahdollisuudet nousta tähdeksi vaikka yhdessä yössä! Siis jos täyttää kaikki nuo yllä mainitut kriteerit.

Teollisuuden puolella syytä iloon saattaa todellakin olla, sillä timantteja löytyy internet-aikakaudella varmasti ziljoonittain enemmän kuin aiemmin. Niitä löytyy todennäköisesti jopa niin paljon, että satsaaminen yksittäisiin taiteilijoihin ei anna parasta katetta! (Sitä paitsi nyt ei ensisijaisesti etsitä substanssia, vaan ilmiöitä, jotka keräävät eniten klikkauksia.)

Arvaukseni tämänpäiväisen perusteella on, että teollisuuden rattaita rassataan parhaillaan siihen kuntoon, että heti kun yksi taiteilija menettää maksavan yleisönsä, niin seuraavan kanssa allekirjoitetaan jo sopimukseen nimiä alle:"Kenenkään ei enää tarvitse ostaa P:aa!" (osapuilleen suora lainaus päivän paneelista)
Mutta entäpä jos ikääntyvälle artistille pitäisi vain etsiä uusi yleisö?

Aitous ja alkuperäisyys eivät minun musiikillisessa maailmassani ole riittäneet substanssiksi, jolla kaupallisia ilmiöitä vastustetaan. Ne kuitenkin tänään keskustelussa moneen kertaan mainittiin. Olen kasvanut sellaiseen maailmaan, jossa mielenkiintoinen musiikki voi olla myös: monitasoista, moniselitteistä, tradition kommentointia ja sen rikkomista, täysin vailla tunne-elementtiä, kurkottamista kauas 8+8 tahtia ulottuvuuden (ja 3:n minuutin) tuolle puolen, rytmielementin hienovaraista muuntelua tai sen hylkäämistä kokonaan. Tässä saattaa olla kyse siitä epämääräisestä erosta kevyen musiikin ja klassisen musiikin välillä...
Silti koin, että tänään(kään) tällä rajanvedolla ei ollut merkitystä. Keskustelun perusteella jokaisen genren elinvoimaisuutta uhkaa nyt se, että arvon mittarina pidetään päivän hintaa - olkoon se nimeltään vaikkapa youtube-noteeraus.

Taide ammattina

Tietyt kulttuuriset ilmiöt vaativat tekijöiltään pitkällistä paneutumista. Paneutumista voi vaatia monimutkaisen struktuurin synnyttäminen, kuten Kaija Saariahon ooppera, mutta pitkällistä prosessia voi vaatia myös universaalien totuuksien tiivistäminen kolmen minuutin blues-kappaleeseen. Tällaisessa prosessissa on usein päiviä (tai vuosia), jolloin mitään valmista ja rahaksi muutettavaa youtube-arvoa ei synny. Työtä ja 'takomista' on kuitenkin voitava tehdä, jotta materia taipuisi ja henki pääsisi puhumaan. Vuokra pitäisi jotenkin maksaa ja lapset ruokkia...

Olen huolestumisen kannalla. Pikaista kuuluisuutta saavilla youtube-ilmiöillä on huomiota herättävän usein muutama yhteinen piirre: nuoruus ja nuorison ihannoima ulkonäkö, sanavalmius ja kapea repertuaari erityistaitoja. Nämä eivät ole kulttuuria ylläpitäviä tekijöitä!

Tämän perusteella olen entistä vakuuttuneempi siitä, että yhteiskunnan pitää erityisesti keskittyä tukemaan sellaista kulttuuria, joka ei tuota välitöntä taloudellista lisäarvoa. Jotenkin ylikansallinen musiikkiteollisuus olisi myös velvoitettava talkoisiin mukaan, sillä kulttuurin näivettyminen ja horisontin kaventuminen ei ole niidenkään intressien mukaista kehitystä. Tässä ne noudattavat kaikkien globaalien toimijoiden logiikkaa, jossa vastuullisuus on ulkoistettu kansallisvaltioille, ja laskua tarjotaan veronmaksajille.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Teenkö työtäni vapaa-ajalla, vai onko ammattini harrastus?


Minulta on monasti kysytty, kuuntelenko musiikkia vapaa-ajallani. Vastaukseni ovat aina aika epämääräisiä. Ehdin mielessäni pohtia määritelmää vapaa-ajalleni (onko minulla vapaa-aikaa?), ja ammattiin hakeutumisen taustaa, joka oli harrastus. Mutta sitten vastauksen antamisen aikaikkuna sulkeutuu, ja vastaan jotain epämääräistä, kuten: ”En pidä taustamusiikista kotona.”

Kuuntelen musiikkia mielelläni ja saan siitä elämyksiä. Kuuntelen sitä usein kotonani, mutta toisaalta koti on myös se paikka, jossa harjoitan ammattiani, eli valmistaudun konsertteihin harjoittelemalla. Se ei aina ole kivaa – sen täytyy siis olla työtä!

Musiikin kuunteluun panostin viitisen vuotta takaperin rakentamalla itse kaiuttimet. Puutyö oli selkeästi harrastus, ja käytin ison osan kesälomastani kaiutinten askarteluun. En ollut työni parissa, vaan aidosti rentouduin vailla deadlinea - mutta kuinkas sitten syksyn tullen kävikään...
Kaiuttimet olivat olohuoneessa ja ne pääsivät tositoimiin Mahlerin ja Ravelin orkesterimusiikkia soitellen. Kuuntelin myös Boccherinin jousikvintettoja ja saksalaista liediä. Olin välillä aika pahalla tuulella, koska Bachin motetissa tenoristemma katosi mystisesti tai altoissa kuului omituinen särinä. Kaiuttimet saivat uudet jalustat, ja asensin ne takakenoon. Niitä siirreltiin ja käänneltiin, ja kävin asian tiimoilta kiivasta sähköpostikirjeenvaihtoa Widellin Kaitsun kanssa, joka on guruni HIFI-asioissa.

Nyt palaan kuunteluun silloin, kun suunnittelen uusia konserttiohjelmia, tai kun haluan vakoilla, mitä YLE/RSOn ääniteknikot puuhaavat. Kuuntelen musiikkia myös silloin, kun luen ammattikirjallisuutta eli kirjoitusta musiikista (yleensä öisin). (En kylläkään lue ja kuuntele yhtä aikaa. Saatan kyllä kuunnellessani seurata musiikkia samaan aikaan partituurista.) Ajoittain kuuntelu lähtee omille teilleen netin ihmeellisessä maailmassa, ja päädyn tekemään löytöjä, kuten Willy Burmesterin äänite vuodelta 1909 tai l’Arpeggiata-barokkiyhtyeen Los Pajaros Perdidos-levy Philippe Jarousskyn kanssa.

Jatkan työni ja vapaa-aikani pohdintaa tuonnempana. Se on meille taidealoilla toimiville aika ajankohtainen aihe.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Onko musiikki emootiolla täytettyä ääntä?


RSOlla oli työviikon aluksi maanantaina jälleen työpaja Sibelius-Akatemian sävellyksenopiskelijoiden kanssa. Soitimme heidän tekemiään sävellyksiä tai sävellysten fragmentteja ja annoimme niistä heille palautetta. Lähinnä palautteemme koskee käytännönläheisiä asioita: nuottikirjoituksen luettavuutta, soittimien soveltuvuutta epätavanomaisiin soittotapoihin, jne. Tärkeintä on kuitenkin se, että säveltäjät kuulevat omia töitään mahdollisimman tarkasti toteutettuna, jotta voivat pyrkiä sanomaan sanottavaansa vielä osuvammin.

Näissä tilaisuuksissa ei ole tarkoitus käydä filosofisia keskusteluja. Me soittajat emme ole siellä sitä varten, vaan käsityöläisinä auttamassa nuoria heidän vaikeassa työssään. Itsekseen varmasti moni kuitenkin pohtii monenmoista...

Kirjoitukseni otsikko on vain yksi monista mahdollisista lähestymistavoista musiikkiin. Minulle se on kuitenkin merkityksellinen, koska minun musiikkisuhteeni alkoi tunne-elämyksistä. Sittemmin olen löytänyt musiikista paljon muitakin tasoja, ja voin nykyään todeta, että voimakas tunnelataus ei ole minulle musiikissa ensisijainen arvo. Minä viehätyn draamasta, sointiväreistä, struktuureista, tarinoista, läsnäolosta, viittauksista ympäröivään todellisuuteen, soittajien/laulajien persoonallisuuksista, erilaisuudesta jne. Musiikissa minua vastaavasti kiusaa se, jos joudun kuuntelemaan musiikkia, josta välittyy yksipuolisesti ylimakea, hiukan itsesäälillä sivelty romanttinen kaiho, kuten usein viihdemusiikissa tai jatkuva aggressio. Viimeksi mainittua on valitettavasti tarjolla myös RSOn konserteissa. Ketään yksittäistä säveltäjää leimaamatta totean, että ajanjakso 1960-luvulta eteenpäin on kyllästymiseen asti sävelitetty erilaisella kilinällä, kolinalla, repimisella, raapimisella tai muuten vain vihaisella reuhtomisella. Tai ainakin siltä se vaikuttaa.

Emootio ulkoistettiin länsimaisesta taidemusiikista toisen maailmansodan jälkeen. (Nyt yleistän rankasti, mutta väite kuulostaa niin kivalta, että jätän sen silleen.) Duurin ja mollin, nopean ja hitaan, aktiivisen ja raukean ynnä muiden vastaavien vastakohtaparien kanssa askarteleminen ei tuntunut silloin useimpien säveltäjien mielestä kiinnostavalta. Myöskään hamasta Monteverdista alkanut retoriikan soveltaminen musiikkiin eli kuulijoiden tunteisiin vaikuttaminen ei ole monellekaan säveltäjälle tarjonnut mielekästä työmaata.
Miksi ei? Moni kuulija ja soittaja saa voimakkaimmat musiikkielämyksensä edelleen sen antamasta tunnekokemuksena.

Säveltäjien pään sisään kurkkiminen on todella haastavaa, mutta ihan itseäni varten olen sitä yrittänyt. Olen päätynyt osapuilleen seuraavanlaiseen tapahtumaketjuun musiikin historiassa.

1800-luvun alkupuolelle asti musiikki palveli jotain tarkoitusta erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Tanssimusiikkia, kirkkomusiikkia, älykästä kamarimusiikkia tosiharrastajille, oopperamusiikkia (se oli spektaakkelia, kuten elokuvat nykyään) jne. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö musiikki ollut täyspätöistä ja henkevää, vaan sitä, että sen tekijöitä pidettiin taitavina käsityöläisinä. He eivät itse olleet tärkeitä, ja heidän itseilmaisuntarpeensa ei ollut ensisijalla, vaikka taitoa ja puhuttelevuutta toki myös arvostettiin. Tämä ei koskenut pelkästään muusikoita vaan koko yhteiskuntaa - luokkayhteiskuntaa. Jokaisella oli joku funktio: joku oli tallirenki ja joku toinen kuningas. Itse henkilö ei ollut tärkeä, koska oli olemassa vain yksi subjekti: Jumala.

Ranskan suuri vallankumous mullisti ihmiskäsityksen (ei toki heti eikä monessa paikassa vielä pitkään aikaan). Ihmisestä tuli subjekti ja uusi viitekehys, johon hän liittyi oli kansa, ei enää yhteiskuntaluokka. Jumala muuttui käsitteenä paljon abstraktimmaksi ja palvonnan kohteeksi nousi inhimillinen nerous. Paganini ja Liszt saapuivat uuteen rituaaliin nimeltä julkinen konsertti sakastista lavan takaa, ja heidän päidensä päälle ilmestyi mystisesti hohtava sädekehä. Yli-inhimilliset suoritukset koettiin jumaluuden ilmentymiksi maan päällä. Tekijä oli noussut musiikissa pääasiaksi. Lisäksi elettiin Darwinin evoluutioteorian julkaisun ja teollistumisen huuman aikakautta, jossa edistys muodostui itseisarvoksi. Taide johdatti ihmisiä uuteen, ja musiikista rituaaleineen oli tullut taiteista tärkein.

Lyhyessä ajassa tilanne oli siis noussut seisomaan päälleen: funktionaalisesta musiikista käsityöläisineen oltiin siirrytty palvomaan metafyysistä ihmettä, musiikkia ja sen papistoa eli säveltäjiä ja virtuooseja. Ja tunnemyrsky oli se, mitä haluttiin kokea: surua, iloa, häpeämätöntä eroottisuutta, ylimaallista kauneutta, sankaruutta, sisäistä kamppailua, magiaa, pyhyyttä... Taiteilija avasi itsensä yleisön edessä vailla estoja, ja yleisö samastui hurmioituneena neroon ja jumalalliseen kaikkivoipuuteen omassa itsessään.

Säveltäjät saivat luvan käyttää kaikkia mahdollisia keinoja hurmoksen ja ylimaallisen elämyksen tuottamiseksi – heiltä suorastaan vaadittiin sitä. Sointujen käyttöä kehitettiin ja orkesterin tehoja lisättiin keksimällä uusia tapoja yhdistellä orkesterin soittimissa tarjolla olevaa sointipalettia. Virtuoosit kehittivät soittimen käsittelyä huikealla tavalla ja huumasivat yleisönsä, joka kuvitteli todistavansa lavalla suurta taikuutta. Tenorit alkoivat laulaa rintarekisterissä ylös asti, mikä sai naisten sukat pyörimään alas nilkkoihin... Ja sitten päädyttiin sille tielle, joka johtaa RSOn sävellyspajaan viime maanantaina. Uusista innovaatioista tuli musiikkielämää kannatteleva tarina.

Säveltäjät rupesivat kommentoimaan teoksissaan edellisten polvien keksintöjä ja yhä tärkeämmäksi muodostui tarve tulla vakavasti otettavaksi historian näkökulmasta. Yleisön hurmaamista ei aluksi aivan hylätty, mutta siemen yleisösuhteen täydelliseen laiminlyöntiin oli jo kylvetty.

Lista nimiä, jotka jokainen tuntee, on ehkä nyt tähän pakko heittää: Beethoven, Liszt, Wagner, Mahler, R.Strauss, Stravinski, Debussy, Schönberg, Webern, Berg, Toinen maailmansota. Tämä ei ole tiukka kronlogia eikä opettaja-oppilas ketju, mutta hiukan molempia siinä on.

Tuo viimeinen listalla ei tietysti kuulu joukkoon, mutta katalysaattorina sota toimi. Siksi laitoin sen listalle. Toisen maailmansodan aiheuttama henkinen kriisi vaikutti säveltämiseen monella tavalla. Häpeä oli niistä yksi. Natsivalta oli valjastanut paljon 1800-luvun suurenmoisinta musiikkia oman irvokkaan toimintansa käyttöön, joten sillä oli paha kaiku. Haluttiin uutta toivoa, ja luopuminen vanhoista keinoista kokonaan oli poliittisesti kannatettavaa. Stockhausen, Boulez & Darmstadtin koulu, Zimmermann, Karl Amadeus Hartmann, Holliger, Lachenmann, Ligeti...Ja tuolloin emootio hävisi. Oliko tuska liian suuri? Kyllä selvästi depressiivistäkin musiikkia sävellettiin esim. Shostakovitsin tapaan, mutta paljon tehtiin tunteen tasolla kaoottista ja tunnistamatonta. Viihde monopolisoi tunneilmaisun käyttöönsä ja kaupallisuus raiskasi sen.

En ole nyt liikkeellä vaatimassa tunteellista uutta musiikkia RSOn ohjelmistoon, mutta hämmästelen sitä, kuinka paljon energiaa säveltäjät käyttävät tunnistettavien, perinteiseen musiikilliseen ilmaisuun kuuluvien elementtien välttämiseen. Ei kirjoiteta harmonioita eivätkä soolopuhaltajat soita hienoja melodioita. Tämä olisi sinfoniaorkesterin alkuperäisen idiomin mukaista musiikkia. Koen näissä työpajoissa sekä Musica nova – ja Suvisoitto-festivaaleilla vuodesta toiseen toisaalta jatkuvan, pakonomaisen tarpeen keksiä jotain uutta (kuten Wagner), ja toisaalta sen kääntöpuolen eli kaiken sen, miten ei saa (enää) säveltää. Monasti lopputulos on valitettavasti ikävän kuuloista temppuilua erilaisilla rahinoilla ja suhinoilla.
Hyvää musiikkia on tehty niinkin, mutta onko se juuri sitä mihin nuorten säveltäjien kannattaa aikansa pistää?

Orkestrointitaidon puute on suuri turhautumisen aihe soittajien keskuudessa. Opetelkaa laittamaan samanaikaiset tapahtumat balanssiin! Tämän verran ihan oikeata ja konkreettista palautetta uskallan tässä julkisesti antaa, ja laittaisin tuohon vielä viisi huutomerkkiä perään, ellei sitä neuvottaisi kirjoitelmissa välttämään. (Toivon, että kommenttini balanssista kaikuisi MUUTAMAN jo varttuneemmankin säveltäjän korviin...) Ja älkääkä laittako meitä soittamaan aina niin pirun kovaa. Ikään kuin nuijalla nukuttaminen olisi validi musiikillinen ilmaisukeino.

Lopuksi vielä toteamus, että ajat ovat menneet parempaan päin. Kaikenlaista puhuttelevaa ja kekseliästä tulee vastaan, ja todella hienoa musiikkia sävelletään koko ajan. Kun vain löytyisi keino irrottaa modernismin kuristuspanta lopullisesti meidän kaikkien kaulasta.

torstai 27. helmikuuta 2014

Kilpasoiton ja oikean musisoinnin ero on retoriikassa

Reaktiona kirjoituksiini Turun sellokilpailusta minuun otti tänään yhteyttä eräs kilpailijoista. Mukava ja fiksu nuori kollega! Keskustelu hänen kanssaan sai minut vielä pohtimaan ja tarkentamaan näkemystäni ns. kilpasoitosta, josta olen blogissani jo aiemmin kirjoittanut.

Hauska oli myös tämän päivän Helsingin Sanomissa lukea, että musiikkitoimittaja Vesa Sirén peräänkuulutti sellisti Seppo Kimaselta vastauksia kysymyksiin musiikkikilpailuista lähes yksi yhteen blogissa esittämieni ajatelmien kanssa - mikä lienee tietty aivan sattumaa:-) Lisäksi HStelkkarissa sanomalehtitalo halusi kunnostautua AV-mediakanavana julkaisemalla kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen vetämän keskustelun, jossa kapellimestari Jan Söderblom ja Seppo Kimanen pureutuvat musiikkikilpailujen maailmaan.

Mutta Hesari missaa villakoiran kovan ytimen...

Kinastelu siitä pärjääkö kilpailuissa vain ylivertaisella osaamisella vai persoonallisuudella on jo käyty ja puitu aikoja sitten. Vailla kykyä musiikilliseen ilmaisuun ei kukaan voi olettaa musiikkikilpailussa pärjäävänsä (tiedän: tällaista tietoista valintaa ei kukaan tietenkään tee) Kilpailuissa pärjäävät nykyisin mielenkiintoiset soittajat, mutta aivan yhtä mielenkiintoisia ja taitavia nuoria jää palkinnoitta. Niin myös Turun kisoissa.
Kilpailut ovat niin monella tapaa hyödyllisiä ja yleisöä viihdyttäviä tilaisuuksia, että ei niiden tarpeellisuudestakaan tarvitse enää kauheasti peistä taittaa.

Mutta nyt sen HC-kilpasoitannan kimppuun, mikä on siis kilpailuissa se ainoa huono asia. Kuvioon saa lisävalaistusta, kun ajattelee soittamista retoriikkana.

Retoriikkahan on kuulijoiden vakuuttamisen taitoa. Retoriset keinot kannattaa siis aina valita kuulijoiden mukaan. Tämä pätee myös musiikissa. Päiväkotiin ei mennä soittamaan Lindbergin Strokea soolosellolle eikä hautajaisiin Offenbachin Cancaniä. Myös 'tavallisen' konserttiohjelman suunnittelussa on usein jokin raami, joka sulkee tietyn osan ohjelmistosta pois. Musiikkifestivaaleilla voi olla jokin teema, orkesterilla ohjelmistoprofiili jne.

Mutta se mikä voi olla haastavaa tavallisen musiikkitoimittajan arvioida, on musiikillisen sisällön värittyminen vallitsevia odotuksia vastaavaksi. Tätä minä pidän keskustelun ja pohdinnan arvoisena asiana.

Kilpailussa vakuutettavana on alan ammattilaisista koostuva tuomaristo. He tunnistavat hyvän soittajan yhtä helposti kuin sika löytää tryffelin, mutta ongelman aiheuttaa tehtävänanto, eli se mitä heidän toivotaan löytävän. Sellokilpailussa etsittävänä on soittaja, joka kykenee esiintymään sinfoniaorkesterin solistina. Tästä kilpailijoiden täytyy tuomarit vakuuttaa ja fiksut nuoret olettavat, että tuota vakuuttelua ei voi hetkeksikään lopettaa, oli soitettava teos mitä tahansa. Siksi kilpailuissa tarjotaan Bachia, joka kuulostaa Dvorakin sellokonsertolta ja Beethovenia, joka kuulostaa 1950-luvun Prokofievin Sinfonia Concertantelta.

Kilpailijat saavat minun sympatiani, mutta systeemi korruptoi musiikillisen ilmaisun. Olisin levollisin mielin, jos tietäisin, että kilpasoittoa esiintyy vain kilpailuissa. Näin ei valitettavasti ole. Moni soittaja jää tähän koukkuun koko elämänsä ajaksi, ja yrittää vakuuttaa koko maailman siitä, että kykenee soittamaan konserton solistina. Moni ei pääse ikinä solistiksi, mutta tulee soittaneeksi Haydnin jousikvartettoa kuin konserttoa, Beethovenin sonaattia kuin Shostakovitsia ja soolobachia kuin Kokkosta. Intiimit sävyt ja herkät vivahteet eivät ole kovaa valuuttaa solistimarkkinoilla.

Myös konserttitilanteessa pitää vakuuttaa yleisö, mutta hyvä muusikko valitsee kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ohjelmiston ja jokaiseen kappaleeseen sopivat ilmaisun keinot. Tätä ei kilpailuihin valmistauduttaessa valitettavasti opita.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailun loppusanat


Mitä jää saldoksi Turun valtakunnallisesta sellokilpailusta? Paljon!
Suomalainen sellokoulu seisoo tukevasti omilla jaloillaan: eläköön pioneerit Ossian Fohström ja Yrjö Selin ja eläköön suomen nuori sellistisukupolvi tällä Turun XII Sellokilpailussa, sekä kaikki tältä väliltä. Jokainen vuorollaan ensin oppia ammentaen ja sitten kertynyttä viisautta nuoremmille jakaen.
Suomalaisen sellokoulun perushyveiden (soinnin kauneus, tekninen taito ja kyky heittäytyä musiikin vietäväksi) siemen kylvetään oppilaisiin jo laadukkaassa alkeisopetuksessa ympäri maan. Taimet saavat alusta asti osaavaa ja hellää huolenpitoa, sekä pääsevät tarvittaessa kokonaisen huippusellisteistä ja –pedagogeista koostuvan ohjaajien ja oppaiden neuvoston tarkkaavaisen seurannan piiriin. Musiikkiopistoissa, konservatorioissa sekä korkeamman asteen oppilaitoksissa tehdään lukuvuoden puitteissa sitä raakaa, pitkäjänteistä perustyötä, jota ilman ei tuloksia synny. Leireillä ja kursseilla haetaan toista kautta vastauksia soittamista ja muusikkoutta koskeviin kysymyksiin intensiivisemmän työtahdin ja erilaisten opettajapersoonallisuuksien kautta.

Kun sitten ollaan aikuisuuden kynnyksellä, erottuu oppilaista se joukko, jolle soittamisesta ja musiikintekemisestä muodostuu intohimo ja yksi elämän keskeisimmistä sisällöistä. Silloin nuori tulee lenkiksi siihen ketjuun, josta suomalainen sellokoulu muodostuu. Eletään kriittisiä kasvun vuosia. Pitää itsenäistyä ja luoda oma taiteilijapersoona, mutta toisaalta ilman edellisten sukupolvien välittämää viisautta hyvin harva läpäisee tämän vaiheen omillaan. Mieleeni ei tule lähipiiristä yhtään esimerkkiä.

Miksi nyt kilpailun käydessä kuumimmillaan täällä Turussa (viimeisen finaalipäivän aamuna) 'uutisoin' näin tylsän asian enkä veikkauksiani voittajasta? Enkö pidä kilpailua tärkeänä tapahtumana? Enkö pidä soittokilpailuja ylipäänsä taiteeseen kuuluvana ilmiönä?

Vastaus on: kyllä pidän. Pidän Turun sellokilpailuja suurenmoisena instituutiona, mutta minulle ja suomalaiselle sellismille voittajien nimillä ja sijoituksilla ei ole mitään merkitystä. Tai sen verran on, että suomalaisen sellismin 'hall of fame' eli voittajien ja menestyjien nimet kautta aikojen voi tarjota tuleville nuorille esikuvia ja tarinoita, joihin samaistua, sekä suurelle yleisölle se tarjoaa suomalaisen sellismin kasvot, mikä antaa asiallemme ansaittua näkyvyyttä oman piirimme ulkopuolella.

Miksi sitten pidän kilpailuja tärkeänä?

Palaan nyt aiemmin mainitsemiini kriittisiin kasvun vuosiin. Siihen ajanjaksoon kun sisäistetään viiteryhmän arvot, ja pyritään omassa työssä niitä toteuttamaan. Siihen kuuluu työskentelyä opettajan kanssa, mitä kilpailuihin valmistautuminen tiivistää ja tehostaa valtavasti, mutta siihen kuuluu myös se oma kasvu. Tässä auttaa vertaisryhmässä oppiminen, vertaistensa kanssa kilpailuun valmistautuminen ja vertaisten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen kilpailun aikana.
Jokainen sukupolvi luo itsensä näköisen, uuden kulttuurikerroksen traditioon, ja se tapahtuu juuri tässä kasvun vaiheessa - näin käy joka alalla. Ollaan jo ainakin osittain irtauduttu lapsuudenkodista, mutta omassa elämässä useimmilla ei vielä ole sellaisia sitoumuksia, jotka estäisivät riskin ottoa, jota vanhempien sukupolvien oppien kyseenalaistaminen voi joskus olla. Pitäisi olla pelotonta riskinottoa ja kiihkeää halua pois opettajien ja tradition talutusnuorasta. Pitäisi olla halu sanoa jotain painavaa ja omintakeista, koska usko omaan ainutlaatuisuuteen on vahvempi kaikkea muuta. Ikäryhmän sisällä syntyy turvallisuuden tunne, joka tarvitaan tässä kehityksessä. Parhaassa tapauksessa seuraa sellainen vaihe, jossa ikätovereista muodostuu vaeltavien kisällien muodostama perhe.
Paitsi turvaa, haetaan sellistitovereista myös kirittäjiä ja sparraajia, vakoillaan jokaisen uudet temput, haastetaan, teroitetaan omia kynsiä, ollaan kavereiden menestyksestä ylpeitä, itketään katkerasti koettua epäoikeudenmukaisuutta, ollaan kateellisia ja asetetaan omaa osaamista mittakaavaa. Keskinäinen kilpailu on ihmislajin säilymisen ja sivilisaation kukoistuksen kannalta niin tärkeä asia, että se on meihin sisään rakennettu. Nuoret haluavat kilpailla - niin se vain on. (Ja yleisö rakastaa kilpailujen draamaa ja spektaakkelia!) Jotkut enemmän, jotkut vähemmän ja jälkimmäisiä varten pitää taidealalla pitää avoinna myös muita väyliä päästä sanomaan sanottavansa.

Tästä pääsen kirjoitelmani viimeiseen, ja tärkeimpään aiheeseen.

ON NIMITTÄIN LOPPUTULOKSEN JULISTAMISEN AIKA
ja hyvät nuoret: ette pärjänneet kovin hyvin.

Kilpailuissa menestyäkseen on jokaisen hallittava nuo alussa mainitsemani perushyveet. Nämä ovat käsityötaitoja, joiden mittaaminen on kilpailuissa arvioijan kannalta kaikkein helpointa. Jokainen tuomariston jäsen, jokainen oppilaitaan kilpailuun valmentava opettaja sekä jokainen fiksu kokelas tietää ja on sisäistänyt ne yhteisön arvoina: hyvä sointi, tekninen taito (näppäryys, nopeus, hyvä legaatosoitto, sävelpuhtaus jne.) ja musiikkiin heittäytyminen. Niihin siis satsataan täysillä. Mutta musiikkia taiteena ne eivät vielä ole.

Lahjakkaan soittajan dilemma voi olla, että hän pyrkii näitä hyveitä äärimmilleen jalostamalla jättämään kilpailussa muut taakseen eikä sitten käytä lahjojaan todellisen musiikillisen ymmärryksen kasvattamiseen. Vähemmän lahjakkaan dilemma taas se, että ikinä perushyveet eivät ole riittävällä tasolla kilpailuja ajatellen. Hän saa jokaisella soittotunnilla niistä moitteet ja on itse opettajansa kanssa samaa mieltä: harjoittele hitaasti - puhtautta, harjoittele asemanvaihtoja, tässä kohtaa jousen pitää olla lähempänä tallaa, soita tässä kovempaa, miksi soitat tässä liian lujaa...Eikä sitten ikinä ehdi laajentamaan horisonttiaan.

Turun XII sellokilpailussa 2014 välierän soittajat olivat kaikki ammattitason soittajia. Ilahduttavaa oli, että soitossa kaikilla kokelailla perushyveet olivat vähintään riittävällä tasolla. Suomalaisesta sellokoulusta puhun siksi, että ne löytyvät hyvin samantapaisina kaikilta kokelailta opettajasta ja kotipaikasta riippumatta. Miksi sitten rakennan riemunkiljahduksin aloittamaani kirjoitelmaan hiukan vähemmän riemukkaan lopetuksen?
Syy on juurikin se, että kuulin kautta linjan samaa perushyvää soittoa. Nuoret sellistit: teillä on perushyvä sointi ja se hallitsee soittoanne koko ajan. Perushyvän soundin kuuluu kuulemastani päätellen olla tiivis ja samalla vapaa, ja sellon resonanssi maksimoidaan muhkealla vibratolla. Kuulin nyanssivaihteluita ja karakterisointia, aavistelin pieniä tyylimuutoksia kun sävellystyylit vaihtuivat, mutta kaiken musiikillisen ilmaisun päälle on levitetty tämä perushyvä sointi, jossa on itsessään vahva emotionaalinen, erotisoitunut perusvire. Tällaista ei 1700-luvun tapakulttuurissa olisi voitu kuvitellakaan. 1800-luvulla siitä muodostui normi Liszt-Wagner-akselilla, mutta Beethoven-Schumann-Brahms-Joachim akselilla ei käytetty edes vibratoa (millä en tarkoita sitä, että se nykyään pitäisi kokonaan poistaa, mutta se antaa kuvaa siitä minkälaista ilmaisua musiikin pitäisi sisältää)

HYVÄT TURUN SELLOKILPAILUN OSALLISTUJAT:

Minun tuomioni on tämä:

Kuulin kautta linjan puhetta rakastetulle, suurta tunteen paloa, voitontahtoa, kunnianhimoa, aggressiivista repimistä ja oman äänen narsistista ihailua. Se on ajan henki ja otettakoon sen ikoniksi vaikkapa Lady Gaga. En kuullut teiltä mitään oikeasti leikkisää tai tanssillista, en omalle vauvalle laulettua kehtolaulua, vitsikästä, nokkelaa, masentunutta, lyijykynällä tehtyä piirrosta, rukousta, arkipäiväistä tapahtumaa, hiekkarannalla vietettyä päivää, perhosen lentoa, ilolla kyllästettyä riemua, akateemista, pyhää...
Tämä on niin tarkka kuva teidän kilpailusoitostanne kuin tällä hetkellä osaan tuottaa - ettekä te itse tietenkään tällaisia ole, mutta teidän soittonne on. Tähän rinnalle haluan yrittää hahmottaa sitä toista väylää, josta kirjoitin aiemmin ja joka ei siis missään tapauksessa ole kilpailuja ja niihin valmistautumista poissulkeva.
Soittakaa kamarimusiikkia ja yrittäkää unohtaa mitä olette oppineet soittotunneilla ja valmistautuessanne kilpailuun. Löytäkää omissa produktioissanne asiat itse ja uskokaa järkähtämättä siihen, mitä olette itse keksineet, sanotaan teille siitä mitä tahansa. Kuunnelkaa liedin mestareita mestareiden esittäminä, kuunnelkaa barokin konserttoja periodisoittimin esitettyinä ja Mahlerin sinfonioita. Menkää keikalle Juho Laitisen nykymusiikkihäröilyyn tai Matias Häkkisen Cafe Barockiin (palkkiotta, koska nuorena kaikki tämä on oppia!) Valloittakaa musiikin kentästä joku todella hämärä alue ja tehkää sitä, vaikka kukaan ei tule kiittämään ja kuuntelemaan (ei varsinkaan opettajanne!). Käykää baarissa juttelemassa säveltäjien ja kirjailijoiden kanssa.

Olen niin kateellinen teille elämänvaiheestanne. Ottakaa siitä kaikki irti. Kilpasoiton ja perushyveet osaatte jo, älkää käpertykö niihin, vaan ryhtykää valloittamaan ennennäkemätöntä ja ennekuulematonta. Sitä teiltä odotetaan ja sitä on taide. Kilpailkaa, mutta yrittäkää olla muita parempia sellaisilla aloilla, joita muut eivät ole keksineet. Etsikää uuden ajan uudet kysymykset!

Loppuun vielä teille kaikille: eläköön!

Turussa 21.2.2014 Jugi

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailu 2014 maanantai

Ensimmäisen välieräpäivän aloitti Liina-Mari Raivola (s.1988). Hän esitti aluksi Robert Schumannin opuksen 70, jonka Adagio ja Allegro muodostavat varsin tunnistettavan Eusebius ja Florestan -parin. He olivat Schumannin kirjalliset alter egot, joista ensimmäinen oli herkkä unelmoija ja jälkimmäinen kiihkeä ja ulospäin suuntautunut idealisti. Liina-Marin soitossa Eusebius lauloi todella koskettavasti, mutta Florestan ei ehkä ollut aivan kiihkeimmillään.
Soitto jatkui Francis Poulencin sonaatilla op.143, jossa oli ilo seurata yhteistyötä pianistina toimineen Matleena Nymanin kanssa! Liina-Mari ei aivan jokaista nopeaa käännettä saanut saliin asti kantamaan, joten hieman parantamisen varaa vielä jäi. (Ja kyseinen sonaattihan on pirullisesti piilovaikea - istuu vasurille jotenkin hankalasti.) Arvo Pärtin Fratres oli Liina-Marilta erinomainen valinta ja se sai hienon esityksen. Jos sellistejä jaettaisiin äänityyppeihin laulajien tapaan, olisi Liina-Mari tällä hetkellä kontratenori - ja minä siis pidän kontratenoreista!

Seuraavana lavalle asteli Lauri Rantamoijanen (s.1985) ja aloitti sitten urakkansa Johann Sebastian Bachin gambasonaatilla D-duuri BWV 1028. Hitaat osat soljuivat sävykkäinä ja tyylikkäinä, ja nopeat osat paineltiin menemään vauhdilla, kuten asiaan kuuluu. Viimeisen osan kuluessa aloin kuitenkin kaivata tanssillisempaa, barokkisempaa rytminkäsittelyä. Jokaisen kahdeksasosan paukuttaminen ulos on kyllä osoitus tahdonlujuudesta ja päättäväisyydestä, mutta se käy pidemmän päälle hiukan monotoniseksi. Sitten seurasi kokonaisuus, jossa oli yhdistetty kahta laveaa venäläistä sonaattia ja espanjalaisen Manuel de Fallan sarja. Todella toimiva setti ja hieno esitys.

Oskari Holopainen (s.1993) saapui lavalle kantaen lainaksi saamaansa Lupot-selloa. Sellon mensuuri on hiukan erikoinen, joten ihailin sitä varmuutta, jolla Oskari soitinta mestaroi. Seurasi jälleen Eusebius & Florestan pari. Tällä kertaa Florestan vakuutti enemmän. Beethovenin sonaatti A-duuri op.69 alkoi hienosti eikä jatkokaan ollut heikko. Viimeisen osan yhteissoitto-ongelmat kuitenkin paljastivat, kuinka vähälle harjoittelu pianistipartnerin kanssa kilpailuissa usein jää. Ei aivan ideaali tilanne, kun kysymyksessä on kamarimusiikkiteos eikä soolo pianosäestyksellä. Fraasien muotoilemisesta kannattaa myös tehdä elämänmittainen projekti. Nyt tarjolla oli paljon blokkityyppisiä musiikillisia tilanteita, joissa fraasit kyllä soivat hienosti, mutta liikettä ja 'vuoristorata'-efektiä puuttui.
Loppuun tuli hieno esitys David Popperin keijukaistanssista op.39.

Tauon jälkeen iltaseitsemältä Lauri Kankkunen (s.1990) avasi kaikki hanat, ja täytti Sigyn-salin täyteläisellä ja upealla sellonäänellä. Zoltan Kodalyn Adagio ja Cesar Franckin sonaatti A-duuri soivat alusta loppuun niin täyteläisesti kuin vain mahdollista on. Mutta pieni piru olkapäälläni alkoi sonaatin lopulla kuiskia, olisivatko draaman huippukohdat vaikuttaneet vielä enemmän, jos niille vastapainoksi rauhan hetket olisivat olleet vielä tyynempiä.
Tarkoitan tällä sitä, että jo Laurin perusäänenmuodostus on niin täynnä pakahduttavaa, paksua ja vibratolla kyllästettyä tunnetta, että edes pianissimo ei ole koskaan täysin viileästi rauhallinen. Joskus pitäisi malttaa annostella lusikalla, vaikka tarjottavaa olisi kahmalokaupalla.
Välissä kuultu Luigi Boccherinin sonaatti G-duuri oli sekin taitavaa sellonsoittoa, joskin olisin toivonut hieman ohuemmalla pensselillä vedettyä viivaa: enemmän pieniä yksityiskohtia ja eleitä sekä vastaavasti vähemmän tasaista väripintaa.

Tässä kohtaa seuraa Boccherini-möläytys: miksi flyygelin kanssa?  Miksi lähteä keväiseen metsään keräämään valkovuokkoja katumaasturilla? Tämä musiikki elää mikrotason tapahtumista. Sitä paitsi nämä jälkeenpäin tehdyt pianostemmat ovat pahinta musiikillista kitschiä mitä tiedän. Niiden vaikutuksesta Boccherinin musiikki muuttuu tunnistamattomaksi kuin Leonardon Mona Lisa, kun se painetaan karkkipaperiin.
Boccherinin idiomina oli italialainen jousiyhtyesointi, jonka hän peri linjassa Corelli-Vivaldi-Geminiani-Locatelli-Tartini-Sammartini-Nardini. Boccherinin sellosonaattien sointimaailman pitäisi siis olla lähempänä jousikvartettia kuin Beethoveniaanista sello-piano duoa. Kaveriksi taitava continuosellisti (sitäkin kannattaa sellistin opetella!), joka osaa realisoida muutaman murtosoinnun ja pariäänen soinnuista oikeisiin paikkoihin, niin homma alkaa toimia - näin päästään tasavireisyydestäkin eroon.

Myös Inkeri Eirola (s.1992) osoittautui hienoksi sellistiksi. On ilo kuunnella täysipainoista musisointia, jossa soittimen käsittely ei muodostu esteeksi ilmaisulle. Inkeri soitti hiukan lähempänä lavan etureunaa, ja olin aistivinani tästä soinnillista etua. Samuel Barberin sonaatti op. 6 oli kaikin puolin hieno esitys.
Samoissa asetelmissa mentiin Schumannin viisi kappaletta kansan tyyliin 'Im Volkston' op.102 Jos jotain toivoa saisi, niin samaa kuin Laurin kohdalla: ei koko ajan täydellä paatoksella.
Kaikille meille jousisoittajille on hyödyksi kuunnella hyviä laulajia ja saksalaisen romantiikan kohdalla erityisesti liediä: Christian Gerhaher, Thomas Quasthoff, Dietrich Fischer-Dieskau jne. Draaman kaaren rakentamiseen hyvät orkesteri- ja oopperasäveltäjät esim. Verdi, Wagner, Mahler, Sibelius ovat hyviä oppaita. Pidättyvyys ilmaisussa ja soinnin keventäminen on monessa kohtaa kokonaisuuden kannalta paras valinta. Kilpailukonteksti tietty asettaa paineita olla lähellä maksimitehoja joka ainoa sekunti, kun siihen mahdollisuus on, jotta varmistaa sen, ettei erotu ainakaan 'miinusmerkkisesti' laimeudella tai heikkoudella. Mutta näin musiikki kärsii tappion.
Inkerin lopuksi esittämä Pjotr Tsaikovskin Pezzo Capriccioso op.62 oli nappiveto.

Päivän viimeinen esiintyjä, nuori Leonardo Chiodo (s.1998), on todella hämmästyttävä taituri. Lavaolemukseltaan hän edusti kuuden sakissa toista ääripäätä: eleetön, liikkumaton, kasvoilla täydellisestä keskittymisestä kertova ilmeettömyys. (Lauri Kankkunen oli toinen ääripää: kasvot jatkuvasti esillä ja musiikkiin koko keholla heittäytyen.) Leonardon uskomaton soittimen hallinta vielä korostui kokemattomuuden takia: hän viritti huolimattomasti. Soitin oli koko esityksen ajan alavireinen, ja on käsittämätöntä, että se häiritsi hänen soittoaan niin vähän.
Schumannin Eusebius oli minun makuuni hiukan levoton, mutta Florestan taas sitäkin kiihkeämpi. Boccherinin huippuvaikea sonaatti L'imperatrice (joka on alunperin sävelletty piccolosellolle) olisi ollut aivan huikea veto, jos vire ei olisi joissain paikoin hiukan haitannut. Stravinskyn Italialaisessa sarjassa intonaatio-ongelmat alkoivat jo olla melkoisia, mutta olin siitä huolimatta hyvin vaikutettu.
Paganinin Ikiliikkuja op.11 siirtyy jo hyvän matkaa sirkuksen puolelle - ja minähän pidän myös sirkustaiteesta! Kilpailujen viehätys on osaksi toimia spektaakkelina ja hämmästyttää - ja juuri tänne ikiliikkujat, kapriisit jne. sopivat loistavasti. Leonardo pisteli menemään taka-taka-nuotteja yhtä vaivattomasti kuin muistimestari luettelee piin desimaaleja. Pieni pyrähdys vähän räkäisempiä nuotteja sinne tänne olisi saanut yleisön hullaantumaan, mutta tällaisenakin esitys jää aikakirjoihin.

Turun sellokilpailu 2014 tiistai

Beata Antikainen (s.1993) ryskytti menemään tiistaipäivän aluksi niin että tanner tömisi. Aivan erityisen upea oli Prokofievin sonaatti. (Kiitos siitä myös Risto Laurialalle!) Olen aina otettu hienosta legaato-soitosta, jossa kaaren alla olevia ääniä ei erotella portatolla. Karaktäärit olivat aidosti koettuja, fraasit kaartuivat ilmavasti ja kaikki tuntui syntyvän sillä hetkellä ja siinä tilassa.
Leos Janacekin Pohadka sellolle ja pianolle oli samaten nautittavaa kuultavaa - ja luulenpa, että lavalla oli myös mukava olla. Boccherini oli hyvä, hieno, tyylikäs ja kaikkea, mutta liikaa hienossa sellon äänessä kylpemistä. Pitäisi löytyä pieniä eleitä, puhetta, piruetteja, äkkinäisiä pyrähdyksiä ja pysähdyksiä.
Osaatte hei tyypit kaikki soittaa järkyttävän hyvin! En halua kuulla Boccherinia, Beethovenia ja Bachia samalla samettisella maalitelalla vedeltynä kuin Prokofievia! Pitää olla yksityiskohtia ja fyysisen liikkeen tuntua. Välillä vähemmän (soinnin hekumaa ja vibratoa) on enemmän. Käyttäkää taitojanne.
Kysykää itseltänne uusia kysymyksiä niin löydätte kokonaisia uusia maailmoita.

Seuraavaksi lavalle saapui Oskari Pennanen (s.1992) Hänellä on taitoa ja suurta solistista sointiakin on, mutta hän oli yksi niistä, jotka eivät kyenneet unohtamaan kilpailemista soittaessaan. Soitossa oli heti ensi vetäisyistä lähtien yliyrittämisen maku.
Aloituskappale, Beethovenin variaatiot Mozartin teemasta, on myös erityisen herkkää otetta vaativa teos, joten turbo-vaikutelma pääsi syntymään.
Tämän perusteella tuli kyllä mieleen, että Oskari voisi pitää tämän jälkeen taukoa kilpailemisesta hyvän tovin ja soittaa esim. jousikvartetissa pitkäjänteisesti.

Markus Hallikaisen (s.1987) soittama Benjamin Brittenin sonaatti C-duuri op. 65 toi mukavan raikkaan tuulahduksen saliin. Ainakin minun korvani lepäsivät tunteja jatkuneen vibratokäsittelyn jälkeen. Esitys oli hieno suoritus sekä Markukselta että pianisti Naoko Ichihashilta.
Pietro Locatellin sonaatti D-duuri tässä muodossaan (tai muodottomuudessaan) on teoksena vielä enemmän kitschiä kuin Boccherini - en päässyt mukaan. Sori.
Ihmettelen joskus, että mitä reittejä näitä kappaleita on ns. kantarepertuaariin päätynyt? Parempia sellosonaattejakin (Locatelli on siis alunperin viulukappale) löytyy 1700-luvun ohjelmistosta. Ja ennen kaikkea ihmettelen sitä, että nämä kummajaiset pysyvät vuosikymmenestä toiseen edelleen mukana. Ostakaa hyvät ihmiset alkajaisiksi kymmenkunta Anner Bylsman levyä ja valitkaa kappaleista parhaat päältä. IMSLPstä löytyy nuottejakin joka lähtöön.
Alun Schumann oli mainio, mutta legaaton jatkuva portaato vähensi taiteellisesta vaikutelmasta pisteen puolikkaan.

Iltamissa tapasimme klo 19 Klaus Mäkelän (s.1996) soiton merkeissä. Hän on hieno muusikko! (Kiitos myös Risto-Matti Marin!)
Samuel Barberin sonaatista saimme kuulla niin hienon version, että sen kohdalle vedetään ovenkarmiin merkki ja jäädään odottamaan koska tulee seuraava saman mittainen. Kun sellistinen osaaminen ja musiikillinen ymmärrys yhdistyvät näin hienosti, niin pistetään silmät kiinni ja toivotaan, että tämä ei lopu koskaan.
Pablo de Sarasaten Mustalaislaulut on silmänkääntötemppu vailla vertaa. Salaperäisellä, surumielisellä ja eksoottisella soitolla kuulija ensin vietellään ja houkutellaan pimeille kujille Etelä-Euroopan lämpimässä illassa. Sitten alkaa rähinä ja mekastus ja vauhti sen kun vain kiihtyy. Yleisö on lopulta päästään niin pyörällä, että ei huomaa joutuneensa luopumaan maallisesta omaisuudestaan - tai sielustaan. Klaus voisi halutessaan viedä molemmat.

Inka Saavalainen (s.1986) on hieno taiteilijapersoona, jolla oli lavalla kaikki pelissä. Varsinkin Schumannin miniatyyrimaailmoissa hän ajoittain pysäytti hetken unohtumattomasti. Suoritus oli valitettavasti kokonaisuudessaan välierän epätasaisin. Heittäytyminen täysillä sai soiton hetkittäin kuulostamaan jopa hiukan väkivaltaiselta, mikä ei liene ollut Inkan tarkoitus.
Kilpailutilanteen aiheuttama jännitys lienee ollut syynä hätäilyyn, jota esiintyi varsinkin alun D-duuri gambasonaatissa. Mikael Kemppainen pysyi kuitenkin hämmästyttävästi aina perässä.

Temperamenttia löytyi myös Senja Rummukaiselta (s.1994) ja hiukan meni ruttauksen puolelle hänelläkin. Kaikki oli kuitenkin aitoa ja koettua ja osaamistakin löytyi. Energiaa virtasi saliin vähän kuin valokatkaisijasta säätämällä ON - OFF, hirmumyrskyn voimalla tai ei ollenkaan. Väliin jäi vielä etsittäväksi melkoinen määrä sävyjä.
Beethoven oli Senjan näkemyksen mukaan vielä aavistuksen mielipuolisempi, kuin olen koskaan osannut kuvitella. Boccherinin A-duurisonaatista G4 voi lueskella aiempia kommenttejani - Senja ei erottunut ratkaisevasti kumpaankaan suuntaan.
Lutoslawski made my day! Tuntui kuin olisi päässyt juhannuksena mökille - ja ihana oli esityskin: bravo!