op. 1

op. 1

torstai 27. helmikuuta 2014

Kilpasoiton ja oikean musisoinnin ero on retoriikassa

Reaktiona kirjoituksiini Turun sellokilpailusta minuun otti tänään yhteyttä eräs kilpailijoista. Mukava ja fiksu nuori kollega! Keskustelu hänen kanssaan sai minut vielä pohtimaan ja tarkentamaan näkemystäni ns. kilpasoitosta, josta olen blogissani jo aiemmin kirjoittanut.

Hauska oli myös tämän päivän Helsingin Sanomissa lukea, että musiikkitoimittaja Vesa Sirén peräänkuulutti sellisti Seppo Kimaselta vastauksia kysymyksiin musiikkikilpailuista lähes yksi yhteen blogissa esittämieni ajatelmien kanssa - mikä lienee tietty aivan sattumaa:-) Lisäksi HStelkkarissa sanomalehtitalo halusi kunnostautua AV-mediakanavana julkaisemalla kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen vetämän keskustelun, jossa kapellimestari Jan Söderblom ja Seppo Kimanen pureutuvat musiikkikilpailujen maailmaan.

Mutta Hesari missaa villakoiran kovan ytimen...

Kinastelu siitä pärjääkö kilpailuissa vain ylivertaisella osaamisella vai persoonallisuudella on jo käyty ja puitu aikoja sitten. Vailla kykyä musiikilliseen ilmaisuun ei kukaan voi olettaa musiikkikilpailussa pärjäävänsä (tiedän: tällaista tietoista valintaa ei kukaan tietenkään tee) Kilpailuissa pärjäävät nykyisin mielenkiintoiset soittajat, mutta aivan yhtä mielenkiintoisia ja taitavia nuoria jää palkinnoitta. Niin myös Turun kisoissa.
Kilpailut ovat niin monella tapaa hyödyllisiä ja yleisöä viihdyttäviä tilaisuuksia, että ei niiden tarpeellisuudestakaan tarvitse enää kauheasti peistä taittaa.

Mutta nyt sen HC-kilpasoitannan kimppuun, mikä on siis kilpailuissa se ainoa huono asia. Kuvioon saa lisävalaistusta, kun ajattelee soittamista retoriikkana.

Retoriikkahan on kuulijoiden vakuuttamisen taitoa. Retoriset keinot kannattaa siis aina valita kuulijoiden mukaan. Tämä pätee myös musiikissa. Päiväkotiin ei mennä soittamaan Lindbergin Strokea soolosellolle eikä hautajaisiin Offenbachin Cancaniä. Myös 'tavallisen' konserttiohjelman suunnittelussa on usein jokin raami, joka sulkee tietyn osan ohjelmistosta pois. Musiikkifestivaaleilla voi olla jokin teema, orkesterilla ohjelmistoprofiili jne.

Mutta se mikä voi olla haastavaa tavallisen musiikkitoimittajan arvioida, on musiikillisen sisällön värittyminen vallitsevia odotuksia vastaavaksi. Tätä minä pidän keskustelun ja pohdinnan arvoisena asiana.

Kilpailussa vakuutettavana on alan ammattilaisista koostuva tuomaristo. He tunnistavat hyvän soittajan yhtä helposti kuin sika löytää tryffelin, mutta ongelman aiheuttaa tehtävänanto, eli se mitä heidän toivotaan löytävän. Sellokilpailussa etsittävänä on soittaja, joka kykenee esiintymään sinfoniaorkesterin solistina. Tästä kilpailijoiden täytyy tuomarit vakuuttaa ja fiksut nuoret olettavat, että tuota vakuuttelua ei voi hetkeksikään lopettaa, oli soitettava teos mitä tahansa. Siksi kilpailuissa tarjotaan Bachia, joka kuulostaa Dvorakin sellokonsertolta ja Beethovenia, joka kuulostaa 1950-luvun Prokofievin Sinfonia Concertantelta.

Kilpailijat saavat minun sympatiani, mutta systeemi korruptoi musiikillisen ilmaisun. Olisin levollisin mielin, jos tietäisin, että kilpasoittoa esiintyy vain kilpailuissa. Näin ei valitettavasti ole. Moni soittaja jää tähän koukkuun koko elämänsä ajaksi, ja yrittää vakuuttaa koko maailman siitä, että kykenee soittamaan konserton solistina. Moni ei pääse ikinä solistiksi, mutta tulee soittaneeksi Haydnin jousikvartettoa kuin konserttoa, Beethovenin sonaattia kuin Shostakovitsia ja soolobachia kuin Kokkosta. Intiimit sävyt ja herkät vivahteet eivät ole kovaa valuuttaa solistimarkkinoilla.

Myös konserttitilanteessa pitää vakuuttaa yleisö, mutta hyvä muusikko valitsee kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ohjelmiston ja jokaiseen kappaleeseen sopivat ilmaisun keinot. Tätä ei kilpailuihin valmistauduttaessa valitettavasti opita.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailun loppusanat


Mitä jää saldoksi Turun valtakunnallisesta sellokilpailusta? Paljon!
Suomalainen sellokoulu seisoo tukevasti omilla jaloillaan: eläköön pioneerit Ossian Fohström ja Yrjö Selin ja eläköön suomen nuori sellistisukupolvi tällä Turun XII Sellokilpailussa, sekä kaikki tältä väliltä. Jokainen vuorollaan ensin oppia ammentaen ja sitten kertynyttä viisautta nuoremmille jakaen.
Suomalaisen sellokoulun perushyveiden (soinnin kauneus, tekninen taito ja kyky heittäytyä musiikin vietäväksi) siemen kylvetään oppilaisiin jo laadukkaassa alkeisopetuksessa ympäri maan. Taimet saavat alusta asti osaavaa ja hellää huolenpitoa, sekä pääsevät tarvittaessa kokonaisen huippusellisteistä ja –pedagogeista koostuvan ohjaajien ja oppaiden neuvoston tarkkaavaisen seurannan piiriin. Musiikkiopistoissa, konservatorioissa sekä korkeamman asteen oppilaitoksissa tehdään lukuvuoden puitteissa sitä raakaa, pitkäjänteistä perustyötä, jota ilman ei tuloksia synny. Leireillä ja kursseilla haetaan toista kautta vastauksia soittamista ja muusikkoutta koskeviin kysymyksiin intensiivisemmän työtahdin ja erilaisten opettajapersoonallisuuksien kautta.

Kun sitten ollaan aikuisuuden kynnyksellä, erottuu oppilaista se joukko, jolle soittamisesta ja musiikintekemisestä muodostuu intohimo ja yksi elämän keskeisimmistä sisällöistä. Silloin nuori tulee lenkiksi siihen ketjuun, josta suomalainen sellokoulu muodostuu. Eletään kriittisiä kasvun vuosia. Pitää itsenäistyä ja luoda oma taiteilijapersoona, mutta toisaalta ilman edellisten sukupolvien välittämää viisautta hyvin harva läpäisee tämän vaiheen omillaan. Mieleeni ei tule lähipiiristä yhtään esimerkkiä.

Miksi nyt kilpailun käydessä kuumimmillaan täällä Turussa (viimeisen finaalipäivän aamuna) 'uutisoin' näin tylsän asian enkä veikkauksiani voittajasta? Enkö pidä kilpailua tärkeänä tapahtumana? Enkö pidä soittokilpailuja ylipäänsä taiteeseen kuuluvana ilmiönä?

Vastaus on: kyllä pidän. Pidän Turun sellokilpailuja suurenmoisena instituutiona, mutta minulle ja suomalaiselle sellismille voittajien nimillä ja sijoituksilla ei ole mitään merkitystä. Tai sen verran on, että suomalaisen sellismin 'hall of fame' eli voittajien ja menestyjien nimet kautta aikojen voi tarjota tuleville nuorille esikuvia ja tarinoita, joihin samaistua, sekä suurelle yleisölle se tarjoaa suomalaisen sellismin kasvot, mikä antaa asiallemme ansaittua näkyvyyttä oman piirimme ulkopuolella.

Miksi sitten pidän kilpailuja tärkeänä?

Palaan nyt aiemmin mainitsemiini kriittisiin kasvun vuosiin. Siihen ajanjaksoon kun sisäistetään viiteryhmän arvot, ja pyritään omassa työssä niitä toteuttamaan. Siihen kuuluu työskentelyä opettajan kanssa, mitä kilpailuihin valmistautuminen tiivistää ja tehostaa valtavasti, mutta siihen kuuluu myös se oma kasvu. Tässä auttaa vertaisryhmässä oppiminen, vertaistensa kanssa kilpailuun valmistautuminen ja vertaisten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen kilpailun aikana.
Jokainen sukupolvi luo itsensä näköisen, uuden kulttuurikerroksen traditioon, ja se tapahtuu juuri tässä kasvun vaiheessa - näin käy joka alalla. Ollaan jo ainakin osittain irtauduttu lapsuudenkodista, mutta omassa elämässä useimmilla ei vielä ole sellaisia sitoumuksia, jotka estäisivät riskin ottoa, jota vanhempien sukupolvien oppien kyseenalaistaminen voi joskus olla. Pitäisi olla pelotonta riskinottoa ja kiihkeää halua pois opettajien ja tradition talutusnuorasta. Pitäisi olla halu sanoa jotain painavaa ja omintakeista, koska usko omaan ainutlaatuisuuteen on vahvempi kaikkea muuta. Ikäryhmän sisällä syntyy turvallisuuden tunne, joka tarvitaan tässä kehityksessä. Parhaassa tapauksessa seuraa sellainen vaihe, jossa ikätovereista muodostuu vaeltavien kisällien muodostama perhe.
Paitsi turvaa, haetaan sellistitovereista myös kirittäjiä ja sparraajia, vakoillaan jokaisen uudet temput, haastetaan, teroitetaan omia kynsiä, ollaan kavereiden menestyksestä ylpeitä, itketään katkerasti koettua epäoikeudenmukaisuutta, ollaan kateellisia ja asetetaan omaa osaamista mittakaavaa. Keskinäinen kilpailu on ihmislajin säilymisen ja sivilisaation kukoistuksen kannalta niin tärkeä asia, että se on meihin sisään rakennettu. Nuoret haluavat kilpailla - niin se vain on. (Ja yleisö rakastaa kilpailujen draamaa ja spektaakkelia!) Jotkut enemmän, jotkut vähemmän ja jälkimmäisiä varten pitää taidealalla pitää avoinna myös muita väyliä päästä sanomaan sanottavansa.

Tästä pääsen kirjoitelmani viimeiseen, ja tärkeimpään aiheeseen.

ON NIMITTÄIN LOPPUTULOKSEN JULISTAMISEN AIKA
ja hyvät nuoret: ette pärjänneet kovin hyvin.

Kilpailuissa menestyäkseen on jokaisen hallittava nuo alussa mainitsemani perushyveet. Nämä ovat käsityötaitoja, joiden mittaaminen on kilpailuissa arvioijan kannalta kaikkein helpointa. Jokainen tuomariston jäsen, jokainen oppilaitaan kilpailuun valmentava opettaja sekä jokainen fiksu kokelas tietää ja on sisäistänyt ne yhteisön arvoina: hyvä sointi, tekninen taito (näppäryys, nopeus, hyvä legaatosoitto, sävelpuhtaus jne.) ja musiikkiin heittäytyminen. Niihin siis satsataan täysillä. Mutta musiikkia taiteena ne eivät vielä ole.

Lahjakkaan soittajan dilemma voi olla, että hän pyrkii näitä hyveitä äärimmilleen jalostamalla jättämään kilpailussa muut taakseen eikä sitten käytä lahjojaan todellisen musiikillisen ymmärryksen kasvattamiseen. Vähemmän lahjakkaan dilemma taas se, että ikinä perushyveet eivät ole riittävällä tasolla kilpailuja ajatellen. Hän saa jokaisella soittotunnilla niistä moitteet ja on itse opettajansa kanssa samaa mieltä: harjoittele hitaasti - puhtautta, harjoittele asemanvaihtoja, tässä kohtaa jousen pitää olla lähempänä tallaa, soita tässä kovempaa, miksi soitat tässä liian lujaa...Eikä sitten ikinä ehdi laajentamaan horisonttiaan.

Turun XII sellokilpailussa 2014 välierän soittajat olivat kaikki ammattitason soittajia. Ilahduttavaa oli, että soitossa kaikilla kokelailla perushyveet olivat vähintään riittävällä tasolla. Suomalaisesta sellokoulusta puhun siksi, että ne löytyvät hyvin samantapaisina kaikilta kokelailta opettajasta ja kotipaikasta riippumatta. Miksi sitten rakennan riemunkiljahduksin aloittamaani kirjoitelmaan hiukan vähemmän riemukkaan lopetuksen?
Syy on juurikin se, että kuulin kautta linjan samaa perushyvää soittoa. Nuoret sellistit: teillä on perushyvä sointi ja se hallitsee soittoanne koko ajan. Perushyvän soundin kuuluu kuulemastani päätellen olla tiivis ja samalla vapaa, ja sellon resonanssi maksimoidaan muhkealla vibratolla. Kuulin nyanssivaihteluita ja karakterisointia, aavistelin pieniä tyylimuutoksia kun sävellystyylit vaihtuivat, mutta kaiken musiikillisen ilmaisun päälle on levitetty tämä perushyvä sointi, jossa on itsessään vahva emotionaalinen, erotisoitunut perusvire. Tällaista ei 1700-luvun tapakulttuurissa olisi voitu kuvitellakaan. 1800-luvulla siitä muodostui normi Liszt-Wagner-akselilla, mutta Beethoven-Schumann-Brahms-Joachim akselilla ei käytetty edes vibratoa (millä en tarkoita sitä, että se nykyään pitäisi kokonaan poistaa, mutta se antaa kuvaa siitä minkälaista ilmaisua musiikin pitäisi sisältää)

HYVÄT TURUN SELLOKILPAILUN OSALLISTUJAT:

Minun tuomioni on tämä:

Kuulin kautta linjan puhetta rakastetulle, suurta tunteen paloa, voitontahtoa, kunnianhimoa, aggressiivista repimistä ja oman äänen narsistista ihailua. Se on ajan henki ja otettakoon sen ikoniksi vaikkapa Lady Gaga. En kuullut teiltä mitään oikeasti leikkisää tai tanssillista, en omalle vauvalle laulettua kehtolaulua, vitsikästä, nokkelaa, masentunutta, lyijykynällä tehtyä piirrosta, rukousta, arkipäiväistä tapahtumaa, hiekkarannalla vietettyä päivää, perhosen lentoa, ilolla kyllästettyä riemua, akateemista, pyhää...
Tämä on niin tarkka kuva teidän kilpailusoitostanne kuin tällä hetkellä osaan tuottaa - ettekä te itse tietenkään tällaisia ole, mutta teidän soittonne on. Tähän rinnalle haluan yrittää hahmottaa sitä toista väylää, josta kirjoitin aiemmin ja joka ei siis missään tapauksessa ole kilpailuja ja niihin valmistautumista poissulkeva.
Soittakaa kamarimusiikkia ja yrittäkää unohtaa mitä olette oppineet soittotunneilla ja valmistautuessanne kilpailuun. Löytäkää omissa produktioissanne asiat itse ja uskokaa järkähtämättä siihen, mitä olette itse keksineet, sanotaan teille siitä mitä tahansa. Kuunnelkaa liedin mestareita mestareiden esittäminä, kuunnelkaa barokin konserttoja periodisoittimin esitettyinä ja Mahlerin sinfonioita. Menkää keikalle Juho Laitisen nykymusiikkihäröilyyn tai Matias Häkkisen Cafe Barockiin (palkkiotta, koska nuorena kaikki tämä on oppia!) Valloittakaa musiikin kentästä joku todella hämärä alue ja tehkää sitä, vaikka kukaan ei tule kiittämään ja kuuntelemaan (ei varsinkaan opettajanne!). Käykää baarissa juttelemassa säveltäjien ja kirjailijoiden kanssa.

Olen niin kateellinen teille elämänvaiheestanne. Ottakaa siitä kaikki irti. Kilpasoiton ja perushyveet osaatte jo, älkää käpertykö niihin, vaan ryhtykää valloittamaan ennennäkemätöntä ja ennekuulematonta. Sitä teiltä odotetaan ja sitä on taide. Kilpailkaa, mutta yrittäkää olla muita parempia sellaisilla aloilla, joita muut eivät ole keksineet. Etsikää uuden ajan uudet kysymykset!

Loppuun vielä teille kaikille: eläköön!

Turussa 21.2.2014 Jugi

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailu 2014 maanantai

Ensimmäisen välieräpäivän aloitti Liina-Mari Raivola (s.1988). Hän esitti aluksi Robert Schumannin opuksen 70, jonka Adagio ja Allegro muodostavat varsin tunnistettavan Eusebius ja Florestan -parin. He olivat Schumannin kirjalliset alter egot, joista ensimmäinen oli herkkä unelmoija ja jälkimmäinen kiihkeä ja ulospäin suuntautunut idealisti. Liina-Marin soitossa Eusebius lauloi todella koskettavasti, mutta Florestan ei ehkä ollut aivan kiihkeimmillään.
Soitto jatkui Francis Poulencin sonaatilla op.143, jossa oli ilo seurata yhteistyötä pianistina toimineen Matleena Nymanin kanssa! Liina-Mari ei aivan jokaista nopeaa käännettä saanut saliin asti kantamaan, joten hieman parantamisen varaa vielä jäi. (Ja kyseinen sonaattihan on pirullisesti piilovaikea - istuu vasurille jotenkin hankalasti.) Arvo Pärtin Fratres oli Liina-Marilta erinomainen valinta ja se sai hienon esityksen. Jos sellistejä jaettaisiin äänityyppeihin laulajien tapaan, olisi Liina-Mari tällä hetkellä kontratenori - ja minä siis pidän kontratenoreista!

Seuraavana lavalle asteli Lauri Rantamoijanen (s.1985) ja aloitti sitten urakkansa Johann Sebastian Bachin gambasonaatilla D-duuri BWV 1028. Hitaat osat soljuivat sävykkäinä ja tyylikkäinä, ja nopeat osat paineltiin menemään vauhdilla, kuten asiaan kuuluu. Viimeisen osan kuluessa aloin kuitenkin kaivata tanssillisempaa, barokkisempaa rytminkäsittelyä. Jokaisen kahdeksasosan paukuttaminen ulos on kyllä osoitus tahdonlujuudesta ja päättäväisyydestä, mutta se käy pidemmän päälle hiukan monotoniseksi. Sitten seurasi kokonaisuus, jossa oli yhdistetty kahta laveaa venäläistä sonaattia ja espanjalaisen Manuel de Fallan sarja. Todella toimiva setti ja hieno esitys.

Oskari Holopainen (s.1993) saapui lavalle kantaen lainaksi saamaansa Lupot-selloa. Sellon mensuuri on hiukan erikoinen, joten ihailin sitä varmuutta, jolla Oskari soitinta mestaroi. Seurasi jälleen Eusebius & Florestan pari. Tällä kertaa Florestan vakuutti enemmän. Beethovenin sonaatti A-duuri op.69 alkoi hienosti eikä jatkokaan ollut heikko. Viimeisen osan yhteissoitto-ongelmat kuitenkin paljastivat, kuinka vähälle harjoittelu pianistipartnerin kanssa kilpailuissa usein jää. Ei aivan ideaali tilanne, kun kysymyksessä on kamarimusiikkiteos eikä soolo pianosäestyksellä. Fraasien muotoilemisesta kannattaa myös tehdä elämänmittainen projekti. Nyt tarjolla oli paljon blokkityyppisiä musiikillisia tilanteita, joissa fraasit kyllä soivat hienosti, mutta liikettä ja 'vuoristorata'-efektiä puuttui.
Loppuun tuli hieno esitys David Popperin keijukaistanssista op.39.

Tauon jälkeen iltaseitsemältä Lauri Kankkunen (s.1990) avasi kaikki hanat, ja täytti Sigyn-salin täyteläisellä ja upealla sellonäänellä. Zoltan Kodalyn Adagio ja Cesar Franckin sonaatti A-duuri soivat alusta loppuun niin täyteläisesti kuin vain mahdollista on. Mutta pieni piru olkapäälläni alkoi sonaatin lopulla kuiskia, olisivatko draaman huippukohdat vaikuttaneet vielä enemmän, jos niille vastapainoksi rauhan hetket olisivat olleet vielä tyynempiä.
Tarkoitan tällä sitä, että jo Laurin perusäänenmuodostus on niin täynnä pakahduttavaa, paksua ja vibratolla kyllästettyä tunnetta, että edes pianissimo ei ole koskaan täysin viileästi rauhallinen. Joskus pitäisi malttaa annostella lusikalla, vaikka tarjottavaa olisi kahmalokaupalla.
Välissä kuultu Luigi Boccherinin sonaatti G-duuri oli sekin taitavaa sellonsoittoa, joskin olisin toivonut hieman ohuemmalla pensselillä vedettyä viivaa: enemmän pieniä yksityiskohtia ja eleitä sekä vastaavasti vähemmän tasaista väripintaa.

Tässä kohtaa seuraa Boccherini-möläytys: miksi flyygelin kanssa?  Miksi lähteä keväiseen metsään keräämään valkovuokkoja katumaasturilla? Tämä musiikki elää mikrotason tapahtumista. Sitä paitsi nämä jälkeenpäin tehdyt pianostemmat ovat pahinta musiikillista kitschiä mitä tiedän. Niiden vaikutuksesta Boccherinin musiikki muuttuu tunnistamattomaksi kuin Leonardon Mona Lisa, kun se painetaan karkkipaperiin.
Boccherinin idiomina oli italialainen jousiyhtyesointi, jonka hän peri linjassa Corelli-Vivaldi-Geminiani-Locatelli-Tartini-Sammartini-Nardini. Boccherinin sellosonaattien sointimaailman pitäisi siis olla lähempänä jousikvartettia kuin Beethoveniaanista sello-piano duoa. Kaveriksi taitava continuosellisti (sitäkin kannattaa sellistin opetella!), joka osaa realisoida muutaman murtosoinnun ja pariäänen soinnuista oikeisiin paikkoihin, niin homma alkaa toimia - näin päästään tasavireisyydestäkin eroon.

Myös Inkeri Eirola (s.1992) osoittautui hienoksi sellistiksi. On ilo kuunnella täysipainoista musisointia, jossa soittimen käsittely ei muodostu esteeksi ilmaisulle. Inkeri soitti hiukan lähempänä lavan etureunaa, ja olin aistivinani tästä soinnillista etua. Samuel Barberin sonaatti op. 6 oli kaikin puolin hieno esitys.
Samoissa asetelmissa mentiin Schumannin viisi kappaletta kansan tyyliin 'Im Volkston' op.102 Jos jotain toivoa saisi, niin samaa kuin Laurin kohdalla: ei koko ajan täydellä paatoksella.
Kaikille meille jousisoittajille on hyödyksi kuunnella hyviä laulajia ja saksalaisen romantiikan kohdalla erityisesti liediä: Christian Gerhaher, Thomas Quasthoff, Dietrich Fischer-Dieskau jne. Draaman kaaren rakentamiseen hyvät orkesteri- ja oopperasäveltäjät esim. Verdi, Wagner, Mahler, Sibelius ovat hyviä oppaita. Pidättyvyys ilmaisussa ja soinnin keventäminen on monessa kohtaa kokonaisuuden kannalta paras valinta. Kilpailukonteksti tietty asettaa paineita olla lähellä maksimitehoja joka ainoa sekunti, kun siihen mahdollisuus on, jotta varmistaa sen, ettei erotu ainakaan 'miinusmerkkisesti' laimeudella tai heikkoudella. Mutta näin musiikki kärsii tappion.
Inkerin lopuksi esittämä Pjotr Tsaikovskin Pezzo Capriccioso op.62 oli nappiveto.

Päivän viimeinen esiintyjä, nuori Leonardo Chiodo (s.1998), on todella hämmästyttävä taituri. Lavaolemukseltaan hän edusti kuuden sakissa toista ääripäätä: eleetön, liikkumaton, kasvoilla täydellisestä keskittymisestä kertova ilmeettömyys. (Lauri Kankkunen oli toinen ääripää: kasvot jatkuvasti esillä ja musiikkiin koko keholla heittäytyen.) Leonardon uskomaton soittimen hallinta vielä korostui kokemattomuuden takia: hän viritti huolimattomasti. Soitin oli koko esityksen ajan alavireinen, ja on käsittämätöntä, että se häiritsi hänen soittoaan niin vähän.
Schumannin Eusebius oli minun makuuni hiukan levoton, mutta Florestan taas sitäkin kiihkeämpi. Boccherinin huippuvaikea sonaatti L'imperatrice (joka on alunperin sävelletty piccolosellolle) olisi ollut aivan huikea veto, jos vire ei olisi joissain paikoin hiukan haitannut. Stravinskyn Italialaisessa sarjassa intonaatio-ongelmat alkoivat jo olla melkoisia, mutta olin siitä huolimatta hyvin vaikutettu.
Paganinin Ikiliikkuja op.11 siirtyy jo hyvän matkaa sirkuksen puolelle - ja minähän pidän myös sirkustaiteesta! Kilpailujen viehätys on osaksi toimia spektaakkelina ja hämmästyttää - ja juuri tänne ikiliikkujat, kapriisit jne. sopivat loistavasti. Leonardo pisteli menemään taka-taka-nuotteja yhtä vaivattomasti kuin muistimestari luettelee piin desimaaleja. Pieni pyrähdys vähän räkäisempiä nuotteja sinne tänne olisi saanut yleisön hullaantumaan, mutta tällaisenakin esitys jää aikakirjoihin.

Turun sellokilpailu 2014 tiistai

Beata Antikainen (s.1993) ryskytti menemään tiistaipäivän aluksi niin että tanner tömisi. Aivan erityisen upea oli Prokofievin sonaatti. (Kiitos siitä myös Risto Laurialalle!) Olen aina otettu hienosta legaato-soitosta, jossa kaaren alla olevia ääniä ei erotella portatolla. Karaktäärit olivat aidosti koettuja, fraasit kaartuivat ilmavasti ja kaikki tuntui syntyvän sillä hetkellä ja siinä tilassa.
Leos Janacekin Pohadka sellolle ja pianolle oli samaten nautittavaa kuultavaa - ja luulenpa, että lavalla oli myös mukava olla. Boccherini oli hyvä, hieno, tyylikäs ja kaikkea, mutta liikaa hienossa sellon äänessä kylpemistä. Pitäisi löytyä pieniä eleitä, puhetta, piruetteja, äkkinäisiä pyrähdyksiä ja pysähdyksiä.
Osaatte hei tyypit kaikki soittaa järkyttävän hyvin! En halua kuulla Boccherinia, Beethovenia ja Bachia samalla samettisella maalitelalla vedeltynä kuin Prokofievia! Pitää olla yksityiskohtia ja fyysisen liikkeen tuntua. Välillä vähemmän (soinnin hekumaa ja vibratoa) on enemmän. Käyttäkää taitojanne.
Kysykää itseltänne uusia kysymyksiä niin löydätte kokonaisia uusia maailmoita.

Seuraavaksi lavalle saapui Oskari Pennanen (s.1992) Hänellä on taitoa ja suurta solistista sointiakin on, mutta hän oli yksi niistä, jotka eivät kyenneet unohtamaan kilpailemista soittaessaan. Soitossa oli heti ensi vetäisyistä lähtien yliyrittämisen maku.
Aloituskappale, Beethovenin variaatiot Mozartin teemasta, on myös erityisen herkkää otetta vaativa teos, joten turbo-vaikutelma pääsi syntymään.
Tämän perusteella tuli kyllä mieleen, että Oskari voisi pitää tämän jälkeen taukoa kilpailemisesta hyvän tovin ja soittaa esim. jousikvartetissa pitkäjänteisesti.

Markus Hallikaisen (s.1987) soittama Benjamin Brittenin sonaatti C-duuri op. 65 toi mukavan raikkaan tuulahduksen saliin. Ainakin minun korvani lepäsivät tunteja jatkuneen vibratokäsittelyn jälkeen. Esitys oli hieno suoritus sekä Markukselta että pianisti Naoko Ichihashilta.
Pietro Locatellin sonaatti D-duuri tässä muodossaan (tai muodottomuudessaan) on teoksena vielä enemmän kitschiä kuin Boccherini - en päässyt mukaan. Sori.
Ihmettelen joskus, että mitä reittejä näitä kappaleita on ns. kantarepertuaariin päätynyt? Parempia sellosonaattejakin (Locatelli on siis alunperin viulukappale) löytyy 1700-luvun ohjelmistosta. Ja ennen kaikkea ihmettelen sitä, että nämä kummajaiset pysyvät vuosikymmenestä toiseen edelleen mukana. Ostakaa hyvät ihmiset alkajaisiksi kymmenkunta Anner Bylsman levyä ja valitkaa kappaleista parhaat päältä. IMSLPstä löytyy nuottejakin joka lähtöön.
Alun Schumann oli mainio, mutta legaaton jatkuva portaato vähensi taiteellisesta vaikutelmasta pisteen puolikkaan.

Iltamissa tapasimme klo 19 Klaus Mäkelän (s.1996) soiton merkeissä. Hän on hieno muusikko! (Kiitos myös Risto-Matti Marin!)
Samuel Barberin sonaatista saimme kuulla niin hienon version, että sen kohdalle vedetään ovenkarmiin merkki ja jäädään odottamaan koska tulee seuraava saman mittainen. Kun sellistinen osaaminen ja musiikillinen ymmärrys yhdistyvät näin hienosti, niin pistetään silmät kiinni ja toivotaan, että tämä ei lopu koskaan.
Pablo de Sarasaten Mustalaislaulut on silmänkääntötemppu vailla vertaa. Salaperäisellä, surumielisellä ja eksoottisella soitolla kuulija ensin vietellään ja houkutellaan pimeille kujille Etelä-Euroopan lämpimässä illassa. Sitten alkaa rähinä ja mekastus ja vauhti sen kun vain kiihtyy. Yleisö on lopulta päästään niin pyörällä, että ei huomaa joutuneensa luopumaan maallisesta omaisuudestaan - tai sielustaan. Klaus voisi halutessaan viedä molemmat.

Inka Saavalainen (s.1986) on hieno taiteilijapersoona, jolla oli lavalla kaikki pelissä. Varsinkin Schumannin miniatyyrimaailmoissa hän ajoittain pysäytti hetken unohtumattomasti. Suoritus oli valitettavasti kokonaisuudessaan välierän epätasaisin. Heittäytyminen täysillä sai soiton hetkittäin kuulostamaan jopa hiukan väkivaltaiselta, mikä ei liene ollut Inkan tarkoitus.
Kilpailutilanteen aiheuttama jännitys lienee ollut syynä hätäilyyn, jota esiintyi varsinkin alun D-duuri gambasonaatissa. Mikael Kemppainen pysyi kuitenkin hämmästyttävästi aina perässä.

Temperamenttia löytyi myös Senja Rummukaiselta (s.1994) ja hiukan meni ruttauksen puolelle hänelläkin. Kaikki oli kuitenkin aitoa ja koettua ja osaamistakin löytyi. Energiaa virtasi saliin vähän kuin valokatkaisijasta säätämällä ON - OFF, hirmumyrskyn voimalla tai ei ollenkaan. Väliin jäi vielä etsittäväksi melkoinen määrä sävyjä.
Beethoven oli Senjan näkemyksen mukaan vielä aavistuksen mielipuolisempi, kuin olen koskaan osannut kuvitella. Boccherinin A-duurisonaatista G4 voi lueskella aiempia kommenttejani - Senja ei erottunut ratkaisevasti kumpaankaan suuntaan.
Lutoslawski made my day! Tuntui kuin olisi päässyt juhannuksena mökille - ja ihana oli esityskin: bravo!