Ensimmäisen välieräpäivän aloitti Liina-Mari Raivola (s.1988). Hän esitti aluksi Robert Schumannin opuksen 70, jonka Adagio ja Allegro muodostavat varsin tunnistettavan Eusebius ja Florestan -parin. He olivat Schumannin kirjalliset alter egot, joista ensimmäinen oli herkkä unelmoija ja jälkimmäinen kiihkeä ja ulospäin suuntautunut idealisti. Liina-Marin soitossa Eusebius lauloi todella koskettavasti, mutta Florestan ei ehkä ollut aivan kiihkeimmillään.
Soitto jatkui Francis Poulencin sonaatilla op.143, jossa oli ilo seurata yhteistyötä pianistina toimineen Matleena Nymanin kanssa! Liina-Mari ei aivan jokaista nopeaa käännettä saanut saliin asti kantamaan, joten hieman parantamisen varaa vielä jäi. (Ja kyseinen sonaattihan on pirullisesti piilovaikea - istuu vasurille jotenkin hankalasti.) Arvo Pärtin Fratres oli Liina-Marilta erinomainen valinta ja se sai hienon esityksen. Jos sellistejä jaettaisiin äänityyppeihin laulajien tapaan, olisi Liina-Mari tällä hetkellä kontratenori - ja minä siis pidän kontratenoreista!
Seuraavana lavalle asteli Lauri Rantamoijanen (s.1985) ja aloitti sitten urakkansa Johann Sebastian Bachin gambasonaatilla D-duuri BWV 1028. Hitaat osat soljuivat sävykkäinä ja tyylikkäinä, ja nopeat osat paineltiin menemään vauhdilla, kuten asiaan kuuluu. Viimeisen osan kuluessa aloin kuitenkin kaivata tanssillisempaa, barokkisempaa rytminkäsittelyä. Jokaisen kahdeksasosan paukuttaminen ulos on kyllä osoitus tahdonlujuudesta ja päättäväisyydestä, mutta se käy pidemmän päälle hiukan monotoniseksi. Sitten seurasi kokonaisuus, jossa oli yhdistetty kahta laveaa venäläistä sonaattia ja espanjalaisen Manuel de Fallan sarja. Todella toimiva setti ja hieno esitys.
Oskari Holopainen (s.1993) saapui lavalle kantaen lainaksi saamaansa Lupot-selloa. Sellon mensuuri on hiukan erikoinen, joten ihailin sitä varmuutta, jolla Oskari soitinta mestaroi. Seurasi jälleen Eusebius & Florestan pari. Tällä kertaa Florestan vakuutti enemmän. Beethovenin sonaatti A-duuri op.69 alkoi hienosti eikä jatkokaan ollut heikko. Viimeisen osan yhteissoitto-ongelmat kuitenkin paljastivat, kuinka vähälle harjoittelu pianistipartnerin kanssa kilpailuissa usein jää. Ei aivan ideaali tilanne, kun kysymyksessä on kamarimusiikkiteos eikä soolo pianosäestyksellä. Fraasien muotoilemisesta kannattaa myös tehdä elämänmittainen projekti. Nyt tarjolla oli paljon blokkityyppisiä musiikillisia tilanteita, joissa fraasit kyllä soivat hienosti, mutta liikettä ja 'vuoristorata'-efektiä puuttui.
Loppuun tuli hieno esitys David Popperin keijukaistanssista op.39.
Tauon jälkeen iltaseitsemältä Lauri Kankkunen (s.1990) avasi kaikki hanat, ja täytti Sigyn-salin täyteläisellä ja upealla sellonäänellä. Zoltan Kodalyn Adagio ja Cesar Franckin sonaatti A-duuri soivat alusta loppuun niin täyteläisesti kuin vain mahdollista on. Mutta pieni piru olkapäälläni alkoi sonaatin lopulla kuiskia, olisivatko draaman huippukohdat vaikuttaneet vielä enemmän, jos niille vastapainoksi rauhan hetket olisivat olleet vielä tyynempiä.
Tarkoitan tällä sitä, että jo Laurin perusäänenmuodostus on niin täynnä pakahduttavaa, paksua ja vibratolla kyllästettyä tunnetta, että edes pianissimo ei ole koskaan täysin viileästi rauhallinen. Joskus pitäisi malttaa annostella lusikalla, vaikka tarjottavaa olisi kahmalokaupalla.
Välissä kuultu Luigi Boccherinin sonaatti G-duuri oli sekin taitavaa sellonsoittoa, joskin olisin toivonut hieman ohuemmalla pensselillä vedettyä viivaa: enemmän pieniä yksityiskohtia ja eleitä sekä vastaavasti vähemmän tasaista väripintaa.
Tässä kohtaa seuraa Boccherini-möläytys: miksi flyygelin kanssa? Miksi lähteä keväiseen metsään keräämään valkovuokkoja katumaasturilla? Tämä musiikki elää mikrotason tapahtumista. Sitä paitsi nämä jälkeenpäin tehdyt pianostemmat ovat pahinta musiikillista kitschiä mitä tiedän. Niiden vaikutuksesta Boccherinin musiikki muuttuu tunnistamattomaksi kuin Leonardon Mona Lisa, kun se painetaan karkkipaperiin.
Boccherinin idiomina oli italialainen jousiyhtyesointi, jonka hän peri linjassa Corelli-Vivaldi-Geminiani-Locatelli-Tartini-Sammartini-Nardini. Boccherinin sellosonaattien sointimaailman pitäisi siis olla lähempänä jousikvartettia kuin Beethoveniaanista sello-piano duoa. Kaveriksi taitava continuosellisti (sitäkin kannattaa sellistin opetella!), joka osaa realisoida muutaman murtosoinnun ja pariäänen soinnuista oikeisiin paikkoihin, niin homma alkaa toimia - näin päästään tasavireisyydestäkin eroon.
Myös Inkeri Eirola (s.1992) osoittautui hienoksi sellistiksi. On ilo kuunnella täysipainoista musisointia, jossa soittimen käsittely ei muodostu esteeksi ilmaisulle. Inkeri soitti hiukan lähempänä lavan etureunaa, ja olin aistivinani tästä soinnillista etua. Samuel Barberin sonaatti op. 6 oli kaikin puolin hieno esitys.
Samoissa asetelmissa mentiin Schumannin viisi kappaletta kansan tyyliin 'Im Volkston' op.102 Jos jotain toivoa saisi, niin samaa kuin Laurin kohdalla: ei koko ajan täydellä paatoksella.
Kaikille meille jousisoittajille on hyödyksi kuunnella hyviä laulajia ja saksalaisen romantiikan kohdalla erityisesti liediä: Christian Gerhaher, Thomas Quasthoff, Dietrich Fischer-Dieskau jne. Draaman kaaren rakentamiseen hyvät orkesteri- ja oopperasäveltäjät esim. Verdi, Wagner, Mahler, Sibelius ovat hyviä oppaita. Pidättyvyys ilmaisussa ja soinnin keventäminen on monessa kohtaa kokonaisuuden kannalta paras valinta. Kilpailukonteksti tietty asettaa paineita olla lähellä maksimitehoja joka ainoa sekunti, kun siihen mahdollisuus on, jotta varmistaa sen, ettei erotu ainakaan 'miinusmerkkisesti' laimeudella tai heikkoudella. Mutta näin musiikki kärsii tappion.
Inkerin lopuksi esittämä Pjotr Tsaikovskin Pezzo Capriccioso op.62 oli nappiveto.
Päivän viimeinen esiintyjä, nuori Leonardo Chiodo (s.1998), on todella hämmästyttävä taituri. Lavaolemukseltaan hän edusti kuuden sakissa toista ääripäätä: eleetön, liikkumaton, kasvoilla täydellisestä keskittymisestä kertova ilmeettömyys. (Lauri Kankkunen oli toinen ääripää: kasvot jatkuvasti esillä ja musiikkiin koko keholla heittäytyen.) Leonardon uskomaton soittimen hallinta vielä korostui kokemattomuuden takia: hän viritti huolimattomasti. Soitin oli koko esityksen ajan alavireinen, ja on käsittämätöntä, että se häiritsi hänen soittoaan niin vähän.
Schumannin Eusebius oli minun makuuni hiukan levoton, mutta Florestan taas sitäkin kiihkeämpi. Boccherinin huippuvaikea sonaatti L'imperatrice (joka on alunperin sävelletty piccolosellolle) olisi ollut aivan huikea veto, jos vire ei olisi joissain paikoin hiukan haitannut. Stravinskyn Italialaisessa sarjassa intonaatio-ongelmat alkoivat jo olla melkoisia, mutta olin siitä huolimatta hyvin vaikutettu.
Paganinin Ikiliikkuja op.11 siirtyy jo hyvän matkaa sirkuksen puolelle - ja minähän pidän myös sirkustaiteesta! Kilpailujen viehätys on osaksi toimia spektaakkelina ja hämmästyttää - ja juuri tänne ikiliikkujat, kapriisit jne. sopivat loistavasti. Leonardo pisteli menemään taka-taka-nuotteja yhtä vaivattomasti kuin muistimestari luettelee piin desimaaleja. Pieni pyrähdys vähän räkäisempiä nuotteja sinne tänne olisi saanut yleisön hullaantumaan, mutta tällaisenakin esitys jää aikakirjoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti