op. 1

op. 1

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailu 2014 tiistai

Beata Antikainen (s.1993) ryskytti menemään tiistaipäivän aluksi niin että tanner tömisi. Aivan erityisen upea oli Prokofievin sonaatti. (Kiitos siitä myös Risto Laurialalle!) Olen aina otettu hienosta legaato-soitosta, jossa kaaren alla olevia ääniä ei erotella portatolla. Karaktäärit olivat aidosti koettuja, fraasit kaartuivat ilmavasti ja kaikki tuntui syntyvän sillä hetkellä ja siinä tilassa.
Leos Janacekin Pohadka sellolle ja pianolle oli samaten nautittavaa kuultavaa - ja luulenpa, että lavalla oli myös mukava olla. Boccherini oli hyvä, hieno, tyylikäs ja kaikkea, mutta liikaa hienossa sellon äänessä kylpemistä. Pitäisi löytyä pieniä eleitä, puhetta, piruetteja, äkkinäisiä pyrähdyksiä ja pysähdyksiä.
Osaatte hei tyypit kaikki soittaa järkyttävän hyvin! En halua kuulla Boccherinia, Beethovenia ja Bachia samalla samettisella maalitelalla vedeltynä kuin Prokofievia! Pitää olla yksityiskohtia ja fyysisen liikkeen tuntua. Välillä vähemmän (soinnin hekumaa ja vibratoa) on enemmän. Käyttäkää taitojanne.
Kysykää itseltänne uusia kysymyksiä niin löydätte kokonaisia uusia maailmoita.

Seuraavaksi lavalle saapui Oskari Pennanen (s.1992) Hänellä on taitoa ja suurta solistista sointiakin on, mutta hän oli yksi niistä, jotka eivät kyenneet unohtamaan kilpailemista soittaessaan. Soitossa oli heti ensi vetäisyistä lähtien yliyrittämisen maku.
Aloituskappale, Beethovenin variaatiot Mozartin teemasta, on myös erityisen herkkää otetta vaativa teos, joten turbo-vaikutelma pääsi syntymään.
Tämän perusteella tuli kyllä mieleen, että Oskari voisi pitää tämän jälkeen taukoa kilpailemisesta hyvän tovin ja soittaa esim. jousikvartetissa pitkäjänteisesti.

Markus Hallikaisen (s.1987) soittama Benjamin Brittenin sonaatti C-duuri op. 65 toi mukavan raikkaan tuulahduksen saliin. Ainakin minun korvani lepäsivät tunteja jatkuneen vibratokäsittelyn jälkeen. Esitys oli hieno suoritus sekä Markukselta että pianisti Naoko Ichihashilta.
Pietro Locatellin sonaatti D-duuri tässä muodossaan (tai muodottomuudessaan) on teoksena vielä enemmän kitschiä kuin Boccherini - en päässyt mukaan. Sori.
Ihmettelen joskus, että mitä reittejä näitä kappaleita on ns. kantarepertuaariin päätynyt? Parempia sellosonaattejakin (Locatelli on siis alunperin viulukappale) löytyy 1700-luvun ohjelmistosta. Ja ennen kaikkea ihmettelen sitä, että nämä kummajaiset pysyvät vuosikymmenestä toiseen edelleen mukana. Ostakaa hyvät ihmiset alkajaisiksi kymmenkunta Anner Bylsman levyä ja valitkaa kappaleista parhaat päältä. IMSLPstä löytyy nuottejakin joka lähtöön.
Alun Schumann oli mainio, mutta legaaton jatkuva portaato vähensi taiteellisesta vaikutelmasta pisteen puolikkaan.

Iltamissa tapasimme klo 19 Klaus Mäkelän (s.1996) soiton merkeissä. Hän on hieno muusikko! (Kiitos myös Risto-Matti Marin!)
Samuel Barberin sonaatista saimme kuulla niin hienon version, että sen kohdalle vedetään ovenkarmiin merkki ja jäädään odottamaan koska tulee seuraava saman mittainen. Kun sellistinen osaaminen ja musiikillinen ymmärrys yhdistyvät näin hienosti, niin pistetään silmät kiinni ja toivotaan, että tämä ei lopu koskaan.
Pablo de Sarasaten Mustalaislaulut on silmänkääntötemppu vailla vertaa. Salaperäisellä, surumielisellä ja eksoottisella soitolla kuulija ensin vietellään ja houkutellaan pimeille kujille Etelä-Euroopan lämpimässä illassa. Sitten alkaa rähinä ja mekastus ja vauhti sen kun vain kiihtyy. Yleisö on lopulta päästään niin pyörällä, että ei huomaa joutuneensa luopumaan maallisesta omaisuudestaan - tai sielustaan. Klaus voisi halutessaan viedä molemmat.

Inka Saavalainen (s.1986) on hieno taiteilijapersoona, jolla oli lavalla kaikki pelissä. Varsinkin Schumannin miniatyyrimaailmoissa hän ajoittain pysäytti hetken unohtumattomasti. Suoritus oli valitettavasti kokonaisuudessaan välierän epätasaisin. Heittäytyminen täysillä sai soiton hetkittäin kuulostamaan jopa hiukan väkivaltaiselta, mikä ei liene ollut Inkan tarkoitus.
Kilpailutilanteen aiheuttama jännitys lienee ollut syynä hätäilyyn, jota esiintyi varsinkin alun D-duuri gambasonaatissa. Mikael Kemppainen pysyi kuitenkin hämmästyttävästi aina perässä.

Temperamenttia löytyi myös Senja Rummukaiselta (s.1994) ja hiukan meni ruttauksen puolelle hänelläkin. Kaikki oli kuitenkin aitoa ja koettua ja osaamistakin löytyi. Energiaa virtasi saliin vähän kuin valokatkaisijasta säätämällä ON - OFF, hirmumyrskyn voimalla tai ei ollenkaan. Väliin jäi vielä etsittäväksi melkoinen määrä sävyjä.
Beethoven oli Senjan näkemyksen mukaan vielä aavistuksen mielipuolisempi, kuin olen koskaan osannut kuvitella. Boccherinin A-duurisonaatista G4 voi lueskella aiempia kommenttejani - Senja ei erottunut ratkaisevasti kumpaankaan suuntaan.
Lutoslawski made my day! Tuntui kuin olisi päässyt juhannuksena mökille - ja ihana oli esityskin: bravo!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti