op. 1

op. 1

perjantai 21. helmikuuta 2014

Turun sellokilpailun loppusanat


Mitä jää saldoksi Turun valtakunnallisesta sellokilpailusta? Paljon!
Suomalainen sellokoulu seisoo tukevasti omilla jaloillaan: eläköön pioneerit Ossian Fohström ja Yrjö Selin ja eläköön suomen nuori sellistisukupolvi tällä Turun XII Sellokilpailussa, sekä kaikki tältä väliltä. Jokainen vuorollaan ensin oppia ammentaen ja sitten kertynyttä viisautta nuoremmille jakaen.
Suomalaisen sellokoulun perushyveiden (soinnin kauneus, tekninen taito ja kyky heittäytyä musiikin vietäväksi) siemen kylvetään oppilaisiin jo laadukkaassa alkeisopetuksessa ympäri maan. Taimet saavat alusta asti osaavaa ja hellää huolenpitoa, sekä pääsevät tarvittaessa kokonaisen huippusellisteistä ja –pedagogeista koostuvan ohjaajien ja oppaiden neuvoston tarkkaavaisen seurannan piiriin. Musiikkiopistoissa, konservatorioissa sekä korkeamman asteen oppilaitoksissa tehdään lukuvuoden puitteissa sitä raakaa, pitkäjänteistä perustyötä, jota ilman ei tuloksia synny. Leireillä ja kursseilla haetaan toista kautta vastauksia soittamista ja muusikkoutta koskeviin kysymyksiin intensiivisemmän työtahdin ja erilaisten opettajapersoonallisuuksien kautta.

Kun sitten ollaan aikuisuuden kynnyksellä, erottuu oppilaista se joukko, jolle soittamisesta ja musiikintekemisestä muodostuu intohimo ja yksi elämän keskeisimmistä sisällöistä. Silloin nuori tulee lenkiksi siihen ketjuun, josta suomalainen sellokoulu muodostuu. Eletään kriittisiä kasvun vuosia. Pitää itsenäistyä ja luoda oma taiteilijapersoona, mutta toisaalta ilman edellisten sukupolvien välittämää viisautta hyvin harva läpäisee tämän vaiheen omillaan. Mieleeni ei tule lähipiiristä yhtään esimerkkiä.

Miksi nyt kilpailun käydessä kuumimmillaan täällä Turussa (viimeisen finaalipäivän aamuna) 'uutisoin' näin tylsän asian enkä veikkauksiani voittajasta? Enkö pidä kilpailua tärkeänä tapahtumana? Enkö pidä soittokilpailuja ylipäänsä taiteeseen kuuluvana ilmiönä?

Vastaus on: kyllä pidän. Pidän Turun sellokilpailuja suurenmoisena instituutiona, mutta minulle ja suomalaiselle sellismille voittajien nimillä ja sijoituksilla ei ole mitään merkitystä. Tai sen verran on, että suomalaisen sellismin 'hall of fame' eli voittajien ja menestyjien nimet kautta aikojen voi tarjota tuleville nuorille esikuvia ja tarinoita, joihin samaistua, sekä suurelle yleisölle se tarjoaa suomalaisen sellismin kasvot, mikä antaa asiallemme ansaittua näkyvyyttä oman piirimme ulkopuolella.

Miksi sitten pidän kilpailuja tärkeänä?

Palaan nyt aiemmin mainitsemiini kriittisiin kasvun vuosiin. Siihen ajanjaksoon kun sisäistetään viiteryhmän arvot, ja pyritään omassa työssä niitä toteuttamaan. Siihen kuuluu työskentelyä opettajan kanssa, mitä kilpailuihin valmistautuminen tiivistää ja tehostaa valtavasti, mutta siihen kuuluu myös se oma kasvu. Tässä auttaa vertaisryhmässä oppiminen, vertaistensa kanssa kilpailuun valmistautuminen ja vertaisten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen kilpailun aikana.
Jokainen sukupolvi luo itsensä näköisen, uuden kulttuurikerroksen traditioon, ja se tapahtuu juuri tässä kasvun vaiheessa - näin käy joka alalla. Ollaan jo ainakin osittain irtauduttu lapsuudenkodista, mutta omassa elämässä useimmilla ei vielä ole sellaisia sitoumuksia, jotka estäisivät riskin ottoa, jota vanhempien sukupolvien oppien kyseenalaistaminen voi joskus olla. Pitäisi olla pelotonta riskinottoa ja kiihkeää halua pois opettajien ja tradition talutusnuorasta. Pitäisi olla halu sanoa jotain painavaa ja omintakeista, koska usko omaan ainutlaatuisuuteen on vahvempi kaikkea muuta. Ikäryhmän sisällä syntyy turvallisuuden tunne, joka tarvitaan tässä kehityksessä. Parhaassa tapauksessa seuraa sellainen vaihe, jossa ikätovereista muodostuu vaeltavien kisällien muodostama perhe.
Paitsi turvaa, haetaan sellistitovereista myös kirittäjiä ja sparraajia, vakoillaan jokaisen uudet temput, haastetaan, teroitetaan omia kynsiä, ollaan kavereiden menestyksestä ylpeitä, itketään katkerasti koettua epäoikeudenmukaisuutta, ollaan kateellisia ja asetetaan omaa osaamista mittakaavaa. Keskinäinen kilpailu on ihmislajin säilymisen ja sivilisaation kukoistuksen kannalta niin tärkeä asia, että se on meihin sisään rakennettu. Nuoret haluavat kilpailla - niin se vain on. (Ja yleisö rakastaa kilpailujen draamaa ja spektaakkelia!) Jotkut enemmän, jotkut vähemmän ja jälkimmäisiä varten pitää taidealalla pitää avoinna myös muita väyliä päästä sanomaan sanottavansa.

Tästä pääsen kirjoitelmani viimeiseen, ja tärkeimpään aiheeseen.

ON NIMITTÄIN LOPPUTULOKSEN JULISTAMISEN AIKA
ja hyvät nuoret: ette pärjänneet kovin hyvin.

Kilpailuissa menestyäkseen on jokaisen hallittava nuo alussa mainitsemani perushyveet. Nämä ovat käsityötaitoja, joiden mittaaminen on kilpailuissa arvioijan kannalta kaikkein helpointa. Jokainen tuomariston jäsen, jokainen oppilaitaan kilpailuun valmentava opettaja sekä jokainen fiksu kokelas tietää ja on sisäistänyt ne yhteisön arvoina: hyvä sointi, tekninen taito (näppäryys, nopeus, hyvä legaatosoitto, sävelpuhtaus jne.) ja musiikkiin heittäytyminen. Niihin siis satsataan täysillä. Mutta musiikkia taiteena ne eivät vielä ole.

Lahjakkaan soittajan dilemma voi olla, että hän pyrkii näitä hyveitä äärimmilleen jalostamalla jättämään kilpailussa muut taakseen eikä sitten käytä lahjojaan todellisen musiikillisen ymmärryksen kasvattamiseen. Vähemmän lahjakkaan dilemma taas se, että ikinä perushyveet eivät ole riittävällä tasolla kilpailuja ajatellen. Hän saa jokaisella soittotunnilla niistä moitteet ja on itse opettajansa kanssa samaa mieltä: harjoittele hitaasti - puhtautta, harjoittele asemanvaihtoja, tässä kohtaa jousen pitää olla lähempänä tallaa, soita tässä kovempaa, miksi soitat tässä liian lujaa...Eikä sitten ikinä ehdi laajentamaan horisonttiaan.

Turun XII sellokilpailussa 2014 välierän soittajat olivat kaikki ammattitason soittajia. Ilahduttavaa oli, että soitossa kaikilla kokelailla perushyveet olivat vähintään riittävällä tasolla. Suomalaisesta sellokoulusta puhun siksi, että ne löytyvät hyvin samantapaisina kaikilta kokelailta opettajasta ja kotipaikasta riippumatta. Miksi sitten rakennan riemunkiljahduksin aloittamaani kirjoitelmaan hiukan vähemmän riemukkaan lopetuksen?
Syy on juurikin se, että kuulin kautta linjan samaa perushyvää soittoa. Nuoret sellistit: teillä on perushyvä sointi ja se hallitsee soittoanne koko ajan. Perushyvän soundin kuuluu kuulemastani päätellen olla tiivis ja samalla vapaa, ja sellon resonanssi maksimoidaan muhkealla vibratolla. Kuulin nyanssivaihteluita ja karakterisointia, aavistelin pieniä tyylimuutoksia kun sävellystyylit vaihtuivat, mutta kaiken musiikillisen ilmaisun päälle on levitetty tämä perushyvä sointi, jossa on itsessään vahva emotionaalinen, erotisoitunut perusvire. Tällaista ei 1700-luvun tapakulttuurissa olisi voitu kuvitellakaan. 1800-luvulla siitä muodostui normi Liszt-Wagner-akselilla, mutta Beethoven-Schumann-Brahms-Joachim akselilla ei käytetty edes vibratoa (millä en tarkoita sitä, että se nykyään pitäisi kokonaan poistaa, mutta se antaa kuvaa siitä minkälaista ilmaisua musiikin pitäisi sisältää)

HYVÄT TURUN SELLOKILPAILUN OSALLISTUJAT:

Minun tuomioni on tämä:

Kuulin kautta linjan puhetta rakastetulle, suurta tunteen paloa, voitontahtoa, kunnianhimoa, aggressiivista repimistä ja oman äänen narsistista ihailua. Se on ajan henki ja otettakoon sen ikoniksi vaikkapa Lady Gaga. En kuullut teiltä mitään oikeasti leikkisää tai tanssillista, en omalle vauvalle laulettua kehtolaulua, vitsikästä, nokkelaa, masentunutta, lyijykynällä tehtyä piirrosta, rukousta, arkipäiväistä tapahtumaa, hiekkarannalla vietettyä päivää, perhosen lentoa, ilolla kyllästettyä riemua, akateemista, pyhää...
Tämä on niin tarkka kuva teidän kilpailusoitostanne kuin tällä hetkellä osaan tuottaa - ettekä te itse tietenkään tällaisia ole, mutta teidän soittonne on. Tähän rinnalle haluan yrittää hahmottaa sitä toista väylää, josta kirjoitin aiemmin ja joka ei siis missään tapauksessa ole kilpailuja ja niihin valmistautumista poissulkeva.
Soittakaa kamarimusiikkia ja yrittäkää unohtaa mitä olette oppineet soittotunneilla ja valmistautuessanne kilpailuun. Löytäkää omissa produktioissanne asiat itse ja uskokaa järkähtämättä siihen, mitä olette itse keksineet, sanotaan teille siitä mitä tahansa. Kuunnelkaa liedin mestareita mestareiden esittäminä, kuunnelkaa barokin konserttoja periodisoittimin esitettyinä ja Mahlerin sinfonioita. Menkää keikalle Juho Laitisen nykymusiikkihäröilyyn tai Matias Häkkisen Cafe Barockiin (palkkiotta, koska nuorena kaikki tämä on oppia!) Valloittakaa musiikin kentästä joku todella hämärä alue ja tehkää sitä, vaikka kukaan ei tule kiittämään ja kuuntelemaan (ei varsinkaan opettajanne!). Käykää baarissa juttelemassa säveltäjien ja kirjailijoiden kanssa.

Olen niin kateellinen teille elämänvaiheestanne. Ottakaa siitä kaikki irti. Kilpasoiton ja perushyveet osaatte jo, älkää käpertykö niihin, vaan ryhtykää valloittamaan ennennäkemätöntä ja ennekuulematonta. Sitä teiltä odotetaan ja sitä on taide. Kilpailkaa, mutta yrittäkää olla muita parempia sellaisilla aloilla, joita muut eivät ole keksineet. Etsikää uuden ajan uudet kysymykset!

Loppuun vielä teille kaikille: eläköön!

Turussa 21.2.2014 Jugi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti